Äänettömien ääni, kuvattomien kasvot

Näkymistä ja nähdyksi tulemista voi pitää yhteiskunnan toimivuuden ja siihen osallistumisen perusedellytyksenä. Kyseessä on monimuotoinen asia, joka vaatii monipuolista tarkastelua.

”Kerran noin keski-ikäinen miesasiakas kysyi minulta: ’Nyt kun sä olet nuori maahanmuuttajataustainen mies ja minä olen keski-ikäinen suomalainen mies, niin mitä mieltä olet katujengeistä?’ Se kysymys tuntui diskriminoivalta, koska tuntuu siltä, että media on leimannut näköisiäni ihmisiä katujengiläisiksi. En ajatellut, että hän tarkoitti sitä pahalla, mutta se tuntui pahalta.” 

Yksinäisyyden ydin on kokemus ulkopuolisuudesta. Yksinäisyys ei johdu välttämättä siitä, että olisi pulaa ihmisistä. Ihminen voi siis olla yksinäinen, vaikka ympärillä olisikin toisia ihmisiä.

Elämme haastatteluyhteiskunnassa, jossa ihmisiltä odotetaan selkeää tarinaa itsestään ja elämästään. Dokumentaarisessa työssäni olen oppinut, että merkityksellisin puhe syntyy usein silloin, kun ihminen pysähtyy, epäröi ja etsii sanojaan.

Ihmisillä on taipumus nähdä elämä tai sen yksittäinen osa tarinana. Kun kerromme itsestämme tai kun kuuntelemme toista, oletamme elämän tarinaksi. Tarinassa yksittäiset kokemukset ja tapahtumat liittyvät toisiinsa; tätä kutsutaan juoneksi.

Kohtaamisesta puhutaan paljon. Vallitsee varmaankin yksimielisyys, että se on hyvä asia. Kovin harvoin pysähdytään pohtimaan, mistä silloin oikeastaan puhutaan, kun puhutaan kohtaamisesta. Onko se hyvän asiakaskokemuksen tuottamista? Ja miten se puolestaan tapahtuu?