Aatteellisten yhdistysten ketterät, notkeat ja väsyneet johtajat

Tämä oli ihan ensimmäinen kontaktini Sininauhaliiton jäsenjärjestöjen johtajiin. Tuolloin syksyllä 2005 kirjoitin silloisen johdon tilaamana Torjuttu toivottomuus -kirjaa (julkaistu 2006). Oli sovittu, että puhun jotain näille johtajille ja kerään jonkin pienen kyselyn, materiaalia kirjaan. Oma tulokulmani paikallisten järjestöjohtajien jaksamiseen on lähtenyt tästä. Sanoisin, että parempaan on tultu. Mutta en sanoisi, että on tultu hyvään.

Vuoden 2005 monet järjestöjohtajat heijastelivat eri maailmaa kuin missä nykyään elämme: Järjestöt olivat nykyistä selkeämmin aatteellisia yhdistyksiä, samanmielisten yhdistyksiä, eivätkä niin sanotusti ”normaaleja” työpaikkoja. Järjestöt olivat vakaumusta, intohimoa ja aatetta eikä niissä noudettu työaikalakeja. Harvat olivat samalla lailla professionaalisia kuin tänään.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, etteivätkö järjestöt olisi enää aatteellisia ja etteikö niissä toimittaisi vakaumuksesta ja intohimosta. Toki ovat ja toki toimitaan. Mutta järjestöille langenneet tehtävät ja vastuut ja niistä vastikkeeksi annettu korvaus – avustus tai palvelumaksu – ovat muuttaneet järjestöjä, joiden on täytynyt esimerkiksi nostaa työntekijöidensä koulutustasoa. Kun on nostettu koulutustasoa ja tekemisen laatua, on ammattimainen ote tullut samalle viivalle muiden sektoreiden, julkisen ja yksityisen kanssa. Jos on halua auttaa niitä ihmisiä, joita varten järjestö on olemassa, on täytynyt ammattimaistua.

2000-luvulla on syntynyt jännite: Järjestöjen ajatellaan edelleen olevan aatteellisia, ketteriä, nopeita ja joustavia. Samaan aikaan – ja tämä on eri lailla kuin 20 vuotta sitten – järjestöjen ajatellaan noudattavan samoja työelämää sääteleviä pätevyysvaatimuksia ja lakeja kuin muukin työelämä. On oltava samaa, mitä julkinen ja yksityinen, mutta sen lisäksi aatteellisuuden takia oltava valmiita koska tahansa ja mihin tahansa, kun tarvetta ilmenee.

Jännite rasittaa ja haastaa järjestöjohtajia: Pitäisi olla edelleen se aatteellisen yhdistyksen ketterä ja notkea johtaja, mutta silti pitäisi toimia samoilla työelämäsäännöillä kuin he, jotka eivät ole aatteellisia eivätkä joustavia. Järjestön johtamisessa yhdistyy perinteinen järjestöluonne, jossa oletetaan järjestöihmisten toimivan aatteesta ja rakkaudesta lajiin, ja niin sanotun normaalin työelämän vaatimukset, joiden mukaan järjestön oletetaan noudattavan samaa työehtosopimusta ja työlakia kuin kaiken muun työelämän.

Mutta tämä ei vielä riitä: monessa järjestössä pitää samaan aikaan toimia kuin yritys, kun osa toiminnasta on myytävää palvelutoimintaa, jonka suhteen kilpaillaan yrityksiä vastaan markkinoilla.

Tämä näkyy myös järjestöjen hallituksissa, joissa on edustettuina sekä perinteisen aatteellisen järjestötyön näkökulma että moderni business-henkinen puoli. Järjestöjohtajan odotetaan vastaavan sekä aatteellisiin että business-odotuksiin – ja samaan aikaan varmistavan, että ollaan hyvä ja vastuullinen työpaikka. Järjestöjohtajia kuormittavalle jännitteelle ei ole helppoa keksiä vaihtoehtoa: emme halua palata vanhaan järjestökulttuuriin emmekä luopua järjestöjen erityisyydestä suhteessa muihin työpaikkoihin.

Meidän on etsittävä parasta tapaa elää tuossa jännitteessä. Tarvitsemme työnohjausta, koulutusta, sparrausta, mentorointia – ja vastuullisia hallituksia. Yksi auttava tekijä voi olla eräs järjestöjen perinteisistä vahvuuksista: vertaistuki, tässä tapauksessa järjestöjohtajien vertaistuki.