Ihmisiä ja rosvoja

Meillä on yhteiskunnassa paradoksi: vaikka objektiivisesti elämämme on turvallisempaa kuin koskaan, ihmisten turvallisuuden kokemus ei ole parantunut vaan jopa huonontunut. Tämä ristiriita syntyy osin turvallisuuden eri tasojen epäsuhdasta: meille viestitään ylätasoisista uhista, sodista, taudeista, maailman valtaavista tekoälyistä ja valtionvelasta. Turvallisuuskokemuksemme syntyy asioista, jotka ovat kaukana ja vaikutuspiirimme ulkopuolella.

Mutta turvallisuus ja sen kokemus eivät ole kaukaisia abstraktioita. Turvallisuus tarkoittaa ennen kaikkea turvallisia ihmissuhteita, vakautta arjessa, luottamusta viranomaisiin ja mahdollisuutta tulla hyväksytyksi omana itsenään. Turvallisuus on pysyvyyttä, ennustettavuutta ja siitä syntyvää rauhaa.

Viime kädessä ihmisen kokemus turvallisuudesta syntyy lähiyhteisössä, päivittäisissä kohtaamisissa. Ihminen kokee olonsa turvalliseksi, kun hän voi luottaa kohtaamiinsa ihmisiin, kun hän tietää, että saa tarvittaessa apua, kun hänelle tulee ongelma ja kun kokemukset vahvistavat luottamuksen siihen, että elämä kantaa.

Turvallisuus on luottamusta ja luottamus kohdistuu lähelle. Me emme viime kädessä luota presidenttiin, armeijaan tai YK:n yleiskokoukseen. Me luotamme naapuriin.

Ajattelen järjestöjä naapureina

Tiedämme, että kaikilla ei ole naapuria, johon luottaa. Jos elämä on ollut tai on rosoinen, läheiset suhteet eivät aina kanna eikä naapuri ole tuttu. Mistä arjen kokemuksellinen turvallisuus silloin syntyy?

Vaikka järjestön toiminta ei olisi fyysisesti ihan naapurissa, järjestön toiminta, vaikkapa kohtaamispaikka, rinnastuu naapuriin: tuttuihin ihmisiin, joiden kanssa voi jakaa arkea, joihin voi luottaa ja joilta saa apua. Järjestö luo sen turvallisen tilan, naapurustokokemuksen, jota jokainen tarvitsee.

Järjestö luo turvallisuutta synnyttävää kuulumista. Turvallisuuskokemuksen kannalta on valtava merkitys, mihin ja keihin katsoo kuuluvansa. Yksilön kannalta ja yhteiskunnan kannalta on suuri ero, kokeeko ihminen kuuluvansa järjestön tarjoamaan yhteisöön vai päihde- tai rikollisyhteisöön.

Naapuri voi olla myös pelottava

Kun pelottavaa ei olekaan kaukainen globaali uhka vaan arkisen ympäristön ihmiset, tarvitaan erilaisia tapoja kohdata ja käsitellä pelko.

Siksi palaan alun kirjallisuuspätkään, josta oli jätetty muutamia sanoja pois. Katkelma uudestaan, nyt vähän pidempänä ja muokkaamatta.

”Te saatte mennä ihan minne haluatte”, Paavali sanoi, ”sillä te ette enää ole vankeja. Te olette vapaat.”

”Ihanko vapaat?” kysyivät Jesper ja Joonatan.

”Ihan vapaat”, sanoin Paavali ja nyökkäsi ja hymyili.

”Voimmeko me kävellä kadulla kuten muutkin ihmiset?” Jesper kysyi.

”Täsmälleen niin kuin muutkin”, Paavali sanoi.

”Sitä on kokeiltava”, sanoi Joonatan. ”Tulkaa pojat niin kävellään vähän.”

Ja sitten Kasper ja Jesper ja Joonatan lähtivät pienelle kierrokselle torin ympäri. He tervehtivät kohteliaasti kaikkia vastaantulijoita.

”Hyvää päivää,” he sanoivat. – Ja kaikki vastasivat ystävällisesti tervehdykseen.

”Onpas tämä mokomaa”, Kasper sanoi.

”Niin – tämmöistä siis on olla tavallinen ihminen”, sanoi Jesper onnellisena.

Teoksen ”Kasper, Jesper ja Joonatan – kolme iloista rosvoa” lähtökohtana ovat pelottavat naapurit: rosvot, jotka voivat yön pimeydessä hiippailla tekemään varkauksia. Muut ihmiset pelkäävät rosvoja, rosvot kokevat kuulumattomuutta. Rosvot ja ihmiset elävät eri todellisuuksissa.

Kunnes, satunnaisen tapahtuman kautta, he päätyvät samalle kadulle ja huomaavat olevansa samanlaisia tavallisia ihmisiä. Rosvoihin kohdistunut pelko ja rosvojen kuulumattomuuden kokemus katosivat. Rosvoille mullistavaa on, kun he voivat kävellä kadulla ja tervehtiä vastaantulijoita – ja ihmiset vastaavat tervehdykseen ystävällisesti.

Saman kaupungin asukkaita

Kirjan nimi on suomeksi tuttu ”Kasper, Jesper ja Joonatan – kolme iloista rosvoa”, mutta käännös on tässäkin tapauksessa tulkinta, joka muuttaa alkuperäistä ajatusta. Norjalaisen Thorbjørn Egnerin vuonna 1955 kirjoittaman lastenromaanin alkuperäinen nimi on nimittäin ”Folk og røvere i Kardemomme by” eli ihmisiä ja rosvoja Kardemumman kaupungissa.

Suomenkielinen nimi puhuu vain rosvoista, toki antaa heille nimet. Puhuessaan vain heistä suomenkielinen nimi hukkaa muut ihmiset ja eristää rosvot omaan todellisuuteensa. Rosvot ovat rosvoja eikä muilla ole väliä, vaikka alkuperäinen norjankielinen nimi liittää muut ihmiset ja rosvot toisiinsa. He ovat kaikki, ihmiset ja rosvot, osa samaa tarinaa, joka tapahtuu ”Kardemumman kaupungissa”.

Kardemumma on kaikkien kaupunki – vaikka rosvojen kotitalo ei edes ole Kardemumman kaupungissa vaan sijaitsee ”yksinäisellä tasangolla Kardemumman kaupungin ulkopuolella”. Kun kaikki toimivat samassa kaupungissa, ihmiset ja rosvot, heitä yhdistää suhde ja kehityksen lopputulos on, että kaikki Kardemummassa ovat tavallisia ihmisiä.

Kuinka tärkeää on, miten puhumme asioista? Puhummeko rosvoista jonain erillisenä ihmisryhmänä, vai puhummeko ihmisistä ja rosvoista saman kaupungin – Kardemumman tai jonkun muun kaupungin – asukkaina ja annammeko mahdollisuuden sille, että kaikki ovat tavallisia ihmisiä, kulkevat samoilla kaduilla, tervehtivät toisiaan ja vastaavat tervehdyksiin ystävällisesti?