Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu

Mediassa ”nälkäongelmaa” pidettiin joulukuusta 1993 kesälle 1994 vähintäänkin liioitteluna. Leipäjonot nähtiin monessakin mielessä – ja nähdään edelleen – häpeällisinä. Järjestökentällä leipäjonot, kuten ruoka-apua tuolloin kutsuttiin, saivat ristiriitaisen vastaanoton.

Sosiaalialan julkiset toimijat pääosin paheksuivat, ja ehkä voimakkaimmin ruoka-apu jakoi evankelisluterilaisen kirkon diakoniakenttää. Yhtäältä nähtiin, että se hämärtää diakonian ”syvintä olemusta”. Toisaalta korostettiin diakonian tehtävän olevan siellä, jossa hätä on suurinta ja jonne muu apu ei yllä.

Kirkon ruokapankit järjestäytyivät vuonna 1996, tunnuksella ”Sellaista pankkia ei pitäisi olla”. Sitä voidaan pitää tärkeänä askeleena leipäjonojen kehittämisessä, mutta myös niiden normalisoinnissa.

Paria vuotta myöhemmin ruokapankkityöryhmän kokoama laajapohjainen Nälkäryhmä yritti vaikuttaa poliittisesti ja saikin Lipposen II hallituksen ohjelmaan vaatimuksen köyhyyden vähentämiseksi. Ryhmä nosti kyllä ongelman poliittiselle agendalle, mutta Lipposen kakkoshallituksen köyhyysohjelma ei juurikaan perusturvaa parantanut, eikä köyhyyttä vähentänyt – saati leipäjonoja poistanut. Tuskin sellaista kukaan odottikaan.

Leipäjonojen ja ruoka-avun juurisyitä ovat tietysti köyhyys ja monenlainen huono-osaisuus. Monelle apukassi lisää hiukan valinnanvapautta muuhun kulutukseen ja auttaa selviytymään arjessa. Ruoka-aputoiminta ei ole ratkaisu köyhyyden ja eriarvoisuuden ongelmiin, mutta ei niitä kyllä ratkaista myöskään ruoka-avun lopettamisella.

”Ruoka-apu on tarkoitettu väliaikaiseksi hätäavuksi, josta pitää päästä mahdollisimman pian eroon”

Usein ruoka-apuun kohdistuva kritiikki tulee ylhäältä ja sen esittäjät tuntevat harvoin ruoka-aputoiminnan kokonaisuutta, sen eri muotoja, saati sen historiaa. Lisäksi kritiikki esitetään joka kerta ikään kuin uutena havaintona, ja toiminta nähdään muuttumattomana. Kritiikki näyttää lisäksi sivuuttavan sen, että ruoka-apu on usein vain pieni osa sitä järjestävien organisaatioiden muuta osallisuutta lisäävää toimintaa.

Kuluneiden kolmen vuosikymmenen aikana oikeastaan kaikki on sanottu, tuokin edellä siteerattu lukemattomia kertoja. Lisäksi tarvittaisiin ehdotuksia, kuinka leipäjonoista päästäisin eroon. Vanhentuneen tai muun kelvottoman ruoan jakoon on tietenkin puututtava jopa viranomaisten toimesta. Suuriin kaupunkeihin perustettujen hävikkiterminaalien ansiosta epäkuranttia ruokaa ei päädy jakoon.

Ainakaan itse en ole vuosikausiin kohdannut yhtään aidosti uutta kritiikin näkökulmaa, mikä ei tietysti tarkoita, etteikö kritiikkiä saisi esittää. Kontekstin ja ruoka-avun historian tuntemus parantaisi sen osuvuutta. Kirjallisuutta aiheesta kyllä löytyy.

Olisi hyvä tuntea asukastilojen, työttömien toimintakeskusten, kansalaistalojen, asunnottomien keskusten, diakonian ynnä muiden ilmaiset aamupalat, keittolounaat ja monet muut. Ne säilyttävät ruoka-avulla yhteyden sellaisiin ihmisiin, joita ei muutoin ole tavoiteta. Monet näistä ruoka-aputoimijoista käyttävät myös hävikkiruokaa.

Kenellä on vastuu ihmisten nälästä?

Vastuu köyhyyden vähentämisestä on viime kädessä julkisella vallalla, jonka suhde ruoka-apuun on ollut vähintäänkin ristiriitainen. Aluksi, siis ihan aluksi vuodesta 1993, sosiaali- ja terveysministeriö piti ruoka-apua hyvinvointivaltioon sopimattomana, jopa sitä halventavana ilmiönä. Niinpä sille asia ei kuulunut, ja esimerkiksi EU-ruoka-apua on hallinnoinut maa- ja metsätalousministeriön ruokavirasto.

Sosiaali- ja terveysministeriö joutui ottamaan uuden asennon ruoka-apuun vuonna 2016, kun eduskunta myönsi niin sanottuina joululahjarahoina miljoonan euron määrärahan ruoka-aputoiminnan kehittämiseen. Lisäksi eduskunnan valtiovarainvaliokunta edellytti sosiaali- ja terveysministeriöltä paitsi seurantaa myös julkisen sosiaalihuollon ja sosiaalityön roolin selvittämistä. Selvitetty on ja eteenpäin mennään: tavoitteena pelkkien leipäjonojen väheneminen ja osallisuutta lisäävien toimintamuotojen lisääminen, menettämättä yhteyttä ruoka-avussa vieraileviin ihmisiin.

Ruoka-apua on pidetty ihmisarvoa väheksyvänä, jopa ihmisoikeusrikoksena. Itse olen kyllä sitä mieltä, että Suomessa tapahtui varsinainen ihmisoikeusrikos 1990-luvun alussa, kun ihmiset ja perheet joutuivat hakemaan ruokaa yön pimeydessä kauppojen jäteastioista. Sen eikä hyvinvointivaltion vaihtoehdoksi syntyivät leipäjonot ja ruoka-apu.