Osallisuuden silmänkääntötemppu

Tässä määrittelen osallisuuden yhtä löyhästi kuin se nähdäkseni muulloinkin määritellään. Tarkoitan sillä tutkijoiden, kehittäjien ja muiden etuoikeutettujen ihmisryhmien tuottamaa ratkaisuehdotusta koskien ihmisryhmää, jonka sosioekonominen asema on heikko. Tässä ajattelussa osallisuuden lisääminen muokkaa kohderyhmän ominaisuuksista keskiluokkaisempia ja sen seurauksena ratkaisee yhteiskunnallisen ongelman.

Syrjästä osallisuuteen

Kun aloitin yliopistolla sosiaalipolitiikan opintoni noin 20 vuotta sitten, oppikirjoissa puhuttiin paljon syrjäytymisestä. Oppikirjoissa pohdittiin, syrjäyttääkö yhteiskunta ihmiset.

Osallisuudesta puhuminen on korvannut syrjäytymisestä puhumisen. Ihmiset halutaan tuoda syrjästä osallisuuteen, mukaan. Syrjäytymisestä puhumista pidetään helposti leimaavana ja negatiivisena. Ensimmäinen ajatus saattaa olla, että osallisuus toden totta on aivan toista maata. Siinä on positiivisempi sävy, ja sen tarkoitus kuulostaa erinomaiselta.

Kuka omistaa osallisuuspuheen?

Näen kuitenkin osallisuuspuheessa ongelmia. Jo osallisuus sanana löyhkää keskiluokalta pitkän matkan päähän.

Haastan kaikki, jotka tuntevat osallistettavia tai ovat käytännössä tehneet tämän osallistettavan kansanosan parissa töitä. Miettikää, kuinka moni heistä itse käyttäisi osallisuus-käsitettä? Itse en ainakaan muista, että työskennellessäni sosiaaliterapeuttina päihdepoliklinikalla asiakkaani olisivat viritelleet aiheesta keskustelua.

Tämä ei varmasti ole kaikkien mielestä ongelma. Monien sosiaali- ja terveysalan ammattilaistenkin mielestä saattaa olla aivan hyväksyttävää, että he ammatti- ja luokka-asemastaan käsin määrittävät sanaston, jolla heidän toimiensa kohteena olevaa ihmisryhmää käsitellään.

Lisääntyvästä yhteiskunnallisesta polarisaatiosta seuraa lisääntyvää painetta osallistaa. Taustalla on varmasti myös aitoa huolta ja hyvää tarkoitusta. Todellisuuksien eriytyessä tutkijoiden ja kehittäjien mielet etsivät yhteiskunnallista liimaa, jolla paikata tapahtuneita vahinkoja. Siinä voi myös nähdä välineen kontrolliin ja keskiluokkaisin mittarein hyvän elämän määrittämiseen: ihmisen tulisi elää tietynlaista, osallista, elämää.  Todettakoon ironisesti, että onneksi tätä voidaan myös erilaisin osallisuusmittarein mitata ja todentaa!

Osallisuudesta tasa-arvoon

Osallisuuspuhe on halpaa verrattuna isoihin yhteiskunnallisiin muutoksiin, joita tasa-arvon edistäminen vaatisi. Monien, joiden pisteet esimerkiksi THL:n kehittämällä osallisuusindikaattorilla laskettuna jäävät alhaisiksi, on todellisuudessa vaikeaa itse kohentaa osallisuuttaan.

Osallisuus tai osattomuus on kuitenkin lähtökohtaisesti aina yksilöllistä – jos ei nyt ominaisuus, niin silti ihmisestä yksilönä mitattava tila. Ajatellaan, että osallisuuteen voidaan vaikuttaa yksilön tasolla ja pieninkin toimin. Tämä kääntää keskustelun tehokkaasti pois todellisesta ongelmasta eli yhteiskunnasta ja sen rakenteista.

Oikeasti ”osallisuuteen” olisi mahdollista vaikuttaa esimerkiksi aidolla mahdollisuuksien tasa-arvolla, jolla tarkoitan tässä ennen kaikkea pääsyä koulutukseen ja työelämään. Jos edellinen virke hämmensi, kannattaa muistaa koulutus- ja työmarkkina-aseman voimakas periytyminen Suomessa. Maksuton koulutus ja kaikille näennäisesti sama peruskoulu luovat helposti illuusion, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet. Tästä harhakuvitelmasta on aika päästä irti viimeistään nyt ja kohdata todellisuus, jossa ihmiset lähtevät rakentamaan elämäänsä hyvin erilaisista lähtökohdista.

Tarvitsemme keskiluokan tahtoa ja ratkaisuja näiden erojen tasaamiseen. Tietysti, jos on päässyt osaksi itseään uusintavaa keskiluokkaa, voi olla helppoa ja mukavaa vain jatkaa osallisuuspuhetta ja osallisuusmittareiden kehittelemistä.