Tarinat pimeitten ikkunoitten takana

Kuvassa on kerrostalo, kuusi kerrosta, ei parvekkeita. Ikkunat rivissä, täsmälleen samanlaiset. Talo ulottuu työn laidasta laitaan, niin että se näyttää jatkuvan molempiin suuntiin sivuille päin. Etualalla alhaalla on näkyvissä vähän talon pihaa. Pihalla kasvaa puu. Ikkunoista loistaa valoja. Puun juurella on jokunen lyhty.

Kerron Elina Luukasen työstä, koska ajattelen sitä kuvana tai metaforana suomalaisesta yhteiskunnasta, jossa kansalaisjärjestöt tekevät työtä.

Työn nimi on olennainen. Nimi on kirjoitettuna työn alalaitaan kauniilla käsialalla. Siinä ei lue Kerrostalo tai Kaupunkinäkymä. Siinä lukee Tuhat tarinaa. Kun lukee nimen, ei katsoessaan ajattelekaan enää rakennusta vaan asukkaita.

Se on kansalaisjärjestöjen itsestään selvä lähtökohta. Eivät rakenteet vaan ihmiset ja heidän tarinansa.

Hyvinvointivaltion rakentamisen lähtökohta

Lähtökohta olemme me, tämän talon asukkaat. Yli 5 miljoonaa tarinaa. Yhdessä rakennetaan hyvää elämää, jotta kaikki tässä talossa saisivat yhtäläisesti hyvinvoinnin hedelmiä.

Kansalaisjärjestöt ja julkinen valta ovat tässä samalla asialla. Pohjalla on luterilainen katsanto: ei niin, että rikkaat jakavat hyväntekeväisyytenä armopaloja köyhille, vaan kootaan yhteinen kassa, jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi.

Kultainen sääntö on eettinen perusta

Kultainen sääntö on tutuin Matteuksen (7:12) evankeliumin versiona: ”Mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Sama löytyy eri versioina useimmista suurista uskonnoista ja filosofioista. Sitä on pidetty ihmiskunnan yhteisenä tajuna siitä, miten hyvä elämä rakentuu.

Tällaiselta pohjalta tätä taloa, hyvinvointivaltiota, on rakennettu, näin on ihmisiä katsottu. Yhteiskuntapolitiikassa kultainen sääntö ohjaa arvioimaan yhteiskunnan tilaa aina heikoimmin selviytyvän näkökulmasta.

Tällä hetkellä talosta puhutaan kuin kultaista sääntöä ei olisi

Puhetapoja on kaksi.

Toinen katsoo taloa puolustautuen ja suojautuvasti: Me tässä talossa olemme jotain muuta kuin ulkopuolella olevat. Ulkopuolella on uhka, jolta ”meidän” on suojauduttava, sotilaallisesti ja rajoittamalla tänne tulijoita, jotka ovat lähtökohtaisesti epäluulon kohteita. Ihmiset eivät näy samanlaisina. Tässä katsannossa talo on kaikkea muuta kuin vieraanvarainen.

Toisessa taloa katsotaan Suomi-nimisenä talousyksikkönä, jonka on kilpailtava globaaleilla markkinoilla. Kun A-studiossa kysytään, miten ”me” pärjäämme, tarkoitetaan talousyksikköä, ei sitä, miten ihmiset täällä pärjäävät.

Jos asukkaiden pärjäämisestä puhutaan, puhutaan niin, että muodostuu jako pärjääviin ja ei-pärjääviin. Vahvistuu ihanne talon asukkaasta, kelpo kansalaisesta, joka on aktiivinen, joustava, muutoksiin sopeutuva ja näppärä suunnistamaan digitaalisessa labyrintissä. Ennen muuta asukkaan on pärjättävä omillaan ja palveltava kansantaloutta joko työpanoksellaan tai kuluttamalla. Jos ei siihen syystä tai toisesta kykene eikä olekaan tuottava ja omillaan pärjäävä, jää ulkopuolelle, ylijäämään, taakaksi ja ongelmaksi.

Näin katsottaessa sosiaaliturva alkaa näyttäytyä pärjäävien veronmaksajien hyväntekeväisyytenä niille, jotka eivät omillaan selviydy.

Pimeitten ikkunoitten takana

Muistan katsoneeni Luukasen työtä monet kerrat ja ajatelleeni, että ihmisten talon valoista muodostuu tuhat tarinaa. Siitä tuli lämmin ja inhimillinen olo. Ajattelin seurakuntia, järjestöjä, sosiaali- ja terveysalan toimijoita, monia muita, jotka ylläpitävät näitä valoja. Niin kuin Jeesus sanoi: ”Te olette maailman valo.”

Sitten havahduin katsomaan tarkemmin. Kaikki ikkunat eivät olleetkaan valaistuja. Siellä täällä oli pimeitä ikkunoita. Myös niiden ikkunoiden taakse kätkeytyi tarinoita. Mitä siellä on, miksi valo ei pala?

Mitä ovat ne tarinat, jotka jäävät näkymättömiin, kun valo ei jaksa loistaa? Tällä hetkellä keskustellaan siitä, mitä hyvinvointivaltion säilyttäminen vaatii ja etenkin millaisia leikkauksia. Minua kauhistuttavat ne äänet, jotka haluavat säilyttää hyvinvointivaltion ensi sijassa niille, joitten ikkunassa valo palaa ja jotka pärjäävät omillaan. Äänet, joitten mukaan on ihmisen omaa syytä, jos ei pärjää, koska on laiska, kuriton, heikko ja huono ihminen. Miksei sytytä omaa valoaan?

Kenen tahansa ikkunasta voi valo sammua, kenen tahansa omat voimat voivat pettää, kuka tahansa voi pudota paikaltaan. Siksi ajattelen, että on katsottava erityisesti niihin ikkunoihin, joissa valo ei jaksa loistaa. Niihin huoneisiin on mentävä, se on mittaamattoman tärkeää.

Kun mennään, on mentävä varovasti niin kuin ihmisten kotiin astutaan. Ei voi mennä raskailla saappailla, että jaaha, ryhdistäydytäänpä, järjestetään tämä ja tämä palvelu tähän kohtaan, eiköhän laiteta tuohon valo.

Ei voi availla lupaa kysymättä toisen ihmisen kaappeja. On jaksattava viipyä ja kuunnella, tunnistettava kaikki osaamattomuus, pettymys, häpeä, voimattomuus, katkeruus, viha, ja ennen muuta tunnistettava, että siinä on ihminen niin kuin minä, ja ihmisellä on ihmisen koko tarina takanaan. Kukaan ei ole vain yksinäinen, vain sairas, vain heikko, vain vanha, vain ulkopuolinen, vain päihdeongelmainen tai vain mielenterveysongelmainen. Pimeitten ikkunoitten takana on yhtä lailla ihmisten kokonaisia tarinoita kuin valoisien ikkunoiden.

Tässä on kansalaisjärjestöjen ja seurakuntien erityinen rooli. Kuulla tarinat pimeitten ikkunoitten takaa ja tuoda ne näkyville, ei säälittävinä vaan ihmisen tarinoina.

Mitä minä sinulle tekisin

Kun Jeesus kohtasi sokean, hän ei oikopäätä sanonut, että no niin, tässä tämmöinen tapaus, pannaanpa näkö kuntoon. Ei, hän kysyi: ”Mitä tahtoisit, että minä sinulle tekisin?”

Jos nyt menette pimeän huoneen ovelle, astutte sisään ja kysytte samoin: mitä tahtoisit, että minä sinulle tekisin, vastaus voisi liittyä työnsaantiin, mielenterveyspalveluihin, päihteisiin. Kaikki vastaukset on syytä kuulla.

Syvin vastaus ei kuitenkaan ole: turvaa minun sosiaalipalveluni tai terveyspalveluni. Syvin vastaus on: tunnista minun tarinani, näe minut, näe, miten ihmisen elämä toteutuu minussa kokonaisena ja arvokkaana juuri nyt, ei vasta sitten, kun taas jaksan sytyttää valot, ja vaikken koskaan jaksaisi sytyttää valoa.

Tuhat tarinaa

Luukasen työn nimi on Tuhat tarinaa, mutta ikkunoita ei ole kuin muutaman kymmenen. Tuhatta tarinaa ei muodostu edes siitä, että yhden ikkunan takana voi asua monta ihmistä, kokonaisia perhekuntia.

Kenenkään tarina ei ole vain hänen tarinansa, yhden ihmisen, joka ikään kuin erillisenä yksilönä täällä pyristelee ja suunnistaa palvelujärjestelmässä niin kuin marketin hyllyjen välissä, vaan hänessä ovat mukana kaikki tarinat suvuista, ystävistä, tuttavista ja niistä, jotka sivuavat tätä tarinaa.

Tuhat tarinaa jokaisen yksittäisen ihmisen taustalla.