”Viimeinkin joku kysyi, miten minä voin” – Ammattilainen auttaa läheistä toipumispolun alkuun

”Usein läheinen jää näkymättömäksi, ikään kuin riippuvuuden sivutuotteeksi. Meidän tehtävämme on nostaa hänet näkyväksi ja kuulluksi”, sanoo psykoterapeutti Antti Palmu, joka työskentelee pelihaittoja ehkäisevän Peluurin Peli poikki -ohjelmassa. 

Läheisen tilanne on ristiriitainen: hän haluaa auttaa, mutta kokee tilanteessa voimattomuutta, eikä aikaa ja energiaa tahdo riittää omasta jaksamisesta huolehtimiseen. Arki pyörii, mutta läheisenkin elämä jää riippuvuuden varjoon. Läheinen kantaa sekavia ja raskaita tunteita, kuten huolta, syyllisyyttä, pettymystä ja vihaa – ehkä toivoakin, joka kuitenkin uhkaa jatkuvasti murentua. Läheinen saattaa myös pelätä sosiaalista leimautumista ja olla haluton puhumaan tilanteestaan ulkopuolisille. 

”Raskainta läheiselle on luottamuksen murtuminen. Riippuvuuskäyttäytyminen, salailu ja arjen epävakaus murentavat luottamusta väistämättä. Pitkään jatkunut pelaaminen ja velkaantuminen on paljastuessaan läheiselle tyrmistyttävä tieto”, Palmu sanoo. Ammattilaisena hän haluaa auttaa löytämään tapoja palauttaa luottamus ja uudelleenrakentamaan kadoksiin joutunutta rehellisyyttä. 

Läheinen ei ole vain sivuhenkilö

”Peli poikki -ohjelmaa kehitetään koko ajan niin, että myös läheinen tulisi kuulluksi. Pyrimme auttamaan läheisiä ja ohjelmassa olevia ihmisiä puhumaan siitä, mistä on vaikeinta puhua, ja etsimään myös läheisille omia keinoja käsitellä tilannetta.” 

Ammattilainen toimii läheiselle tärkeänä peilinä ja auttaa sanoittamaan ja purkamaan vaikeita tunteita. Keskustelun kautta läheinen voi alkaa tunnistaa ja hyväksyä omia reaktioitaan ja erottaa itsensä riippuvuuden sävyttämästä elämästä. Ammattilainen kuuntelee ja ottaa läheisen tilanteen todesta. 

”Moni läheinen miettii, voiko omasta tilanteesta puhua edes omalle lähipiirille. He valitsevat tarkkaan, kenelle kertovat elämästään. On musertava kokemus, jos ammattilaisen taholta ei tule kuulluksi siinä vaiheessa, kun on viimein uskaltanut puhua”, sanoo Tiltin asiakastyöntekijä Hanna Karmakka-Asare. Tieto- ja tukipiste Tiltti on Helsingissä toimiva matalan kynnyksen kohtaamispaikka rahapeliongelmista toipuville ja heidän läheisilleen. 

”Tiltissä kohdataan pelaajien lisäksi puolisoita, vanhempia, sisaruksia, isovanhempia… Jokaisen tulijan tilanne on omanlaisensa. Pelaaja tulee Tilttiin usein faktalistan kanssa ja kertoo, millaiseen jamaan oma tilanne on mennyt. Läheinen sen sijaan tulee hätääntyneenä ja hämmentyneenä ja ihmettelee, mitä ja miksi on tapahtunut. Matalan kynnyksen toiminnassa on osattava ottaa vastaan ihminen, joka on niin rikki, että putoaa itkusta polvilleen heti kynnyksen yli astuttuaan”, Karmakka-Asare kertoo. 

Ammattilainen auttaa läheistä puhumaan omasta tilanteestaan 

”Meidän ei kuulu antaa läheiselle ohjekirjaa siitä, miten ongelmallinen pelaaminen tai päihteiden käyttö saadaan loppumaan. Meidän täytyy kysyä, mitä sinä tarvitset pysyäksesi pystyssä, sillä läheinen tarvitsee tukea omaan jaksamiseensa”, Antti Palmu sanoo. 

”Useimmiten läheiset kertovat paljon pelaajasta ja tämän tilanteesta. Minun tehtäväni ammattilaisena on kääntää keskustelu lempeästi läheiseen itseensä. Moni sanookin, että vihdoin joku kysyi, mitä minulle kuuluu”, Karmakka-Asare kertoo. 

Sininauhaliiton läheiset ja päihteet -työn kehittäjä Irene Komu huomauttaa, että läheisen toipumispolku alkaa usein juuri tuosta Miten sinä voit? -kysymyksestä. 

”Läheisellä on oma toipumispolkunsa. Hänen tulisi saada ammattimaista tukea riippumatta siitä, hakeeko tai saako päihde- tai peliriippuvuuden kanssa kamppaileva apua tilanteeseensa. Tuki kuuluu kaikille, joita tilanne kuormittaa.” 

Toiminnan sijasta olisi puhuttava toipumisesta

Internetistä löytyy helposti erilaisia läheisille suunnattuja ohje- ja toimintalistoja peli- ja päihdehaittojen värittämään arkeen: mitä tehdä velkatilanteessa, kun perheenjäsen on pelannut kaiken, miten ottaa päihteidenkäyttö puheeksi, mistä hakea kriisiapua akuuttiin hätään. Listat voivat tuoda turvaa järkytyksen keskellä ja auttaa jäsentämään kaaokseen ajautunutta arkea, mutta ne voivat myös tuntua loputtomilta suoritettavien velvoitteiden ketjuilta. 

”Me ammattilaiset tahdomme tällaisilla toimintaohjeilla hyvää. Mutta pitäisikö jokaisen listan alussa kuitenkin lukea: hae apua ensin itsellesi? Moni läheinen tulee puhumaan ja hakemaan apua vasta sitten, kun on jo aivan loppu”, Hanna Karmakka-Asare huomauttaa. 

Irene Komu muistuttaa, että omaan hyvinvointiin keskittyminen voi olla läheiselle ison työn takana, kun huoli perheenjäsenestä tai ystävästä on niin kaiken nielevää.  

”Itseen keskittyminen näissä kriisitilanteissa on vaikeaa, vaikka olisi ylikuormittunut ja uupunut. Meidän pitäisi kuitenkin aina pystyä palauttamaan keskustelu läheisen oman hyvinvoinnin vahvistamiseen”, Komu sanoo ja muistuttaa, että ammattilaisen on olennaista sanoa ääneen, että läheisen on lupa olla muutakin kuin riippuvuuden varjossa elävä tukihenkilö. 

”Ammattilainen rajaa ja kohdentaa keskustelua läheisen jaksamiseen sekä henkilökohtaisissa keskusteluissa että vertaistukiryhmissä. Ammattilainen auttaa hahmottamaan läheisen omaa hyvinvointia lisääviä asioita, tilanteita ja toimintatapoja. Läheisen on lupa olla lomalla, puhelin kiinni, irti riippuvuuden kanssa kamppailevasta läheisestä”, Komu muistuttaa. 

Läheistyön ammattilainen toimii rinnalla kulkijana – kuuntelee, kysyy, vahvistaa ja ohjaa. Hän ei ratkaise tilanteita läheisen puolesta eikä tarjoa valmiita patenttiratkaisuja, mutta hän voi tukea tämän päätöksiä ja tarjota tietoa, vaihtoehtoja ja näkökulmia. Työ vaatii hienovaraisuutta, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea inhimillistä kohtaamista. 

”Toipumiseen sisältyy toivoa, joka on tärkeää silloin, kun luottamus on menetetty ja elämä on ajautunut hähmäiseen kaaokseen. Silloin on mietittävä, miten läheinen itse pääsee tilanteessa eteenpäin, kyse on kuitenkin hänen ainutlaatuisesta elämästään”, Karmakka-Asare rohkaisee. 

Kun läheiset saavat apua ajoissa, moni henkilökohtaisesti raskas ja yhteiskunnan kannalta kallis seuraus jää toteutumatta: työpoissaolot ja pitkittyneet sairauslomat voisivat vähentyä, ja ihmisten voimavarat riittäisivät paremmin. Jokaisella on oikeus voida hyvin. 

”Ammattilaisenkin on kuitenkin ymmärrettävä oma rajallisuutensa auttajana. Usein läheisten tilanteet ovat vaikeita ja hätä tavattoman suurta, mutta ammattilaisen ei tarvitse voida tilanteelle mitään muuta kuin kestää ja ottaa läheinen vastaan”, Irene Komu sanoo. 

”Ajattelen, että ammattilaisen rooli on olla yksi askel läheisen avun tiellä tai palanen toipumispolussa, ehkä risteys kohti jotain uutta.” 

Apua on tarjolla, mutta palvelupolku on hämärä 

Laki takaa päihteitä tai rahapelejä haitallisesti käyttävien läheisille oikeuden saada apua. Käytännössä läheisen polku palvelujen piiriin on usein epäselvä tai palveluja ei ole kotiseudulla. Haitallisesti pelaavien läheisiä saatetaan ohjata kunnan tai kaupungin päihde- ja mielenterveyspalveluihin, joita päihteitäkään käyttävän läheinen ei välttämättä koe luontevaksi paikaksi hakea apua itselleen. Kolmannen sektorin järjestöjen verkossa tarjoama tuki, kuten vertaisryhmät ja erilaiset auttavat chatit ja puhelimet tarjoavat apua valtakunnallisesti. 

Sininauhaliiton läheiset ja päihteet -työn kehittäjä Katariina Karppinen ohjaa läheiskokemuskehittäjien ryhmää, jonka tarkoituksena on tuoda esiin läheisten palvelutarpeita ja kehitysehdotuksia palvelujen suunnitteluun. 

”Hyvinvointialueille tehdyssä kyselyssä kaksitoista hyvinvointialuetta seitsemästätoista ilmoitti, että heidän hyvinvointialueensa palvelut vastaavat vähintään melko hyvin läheisten tarpeisiin. Todellisuudessa monet läheiset kokevat, ettei selkeää polkua ole. Yleisesti on tiedossa, että hyvinvointialueiden päihde- ja mielenterveyspalveluista läheisiä ohjataan järjestöjen toimintaan”, Karppinen kertoo.  

Sosiaalialan järjestöt tarjoavat monipuolista tukea, neuvontaa ja ohjausta peli- ja päihdeongelmiin apua etsiville ja heidän läheisilleen. Järjestöjen tulisi kuitenkin ensi sijassa tukea ja täydentää hyvinvointialueiden tarjoamia lakisääteisiä palveluja, ei korvata niitä. Laki velvoittaa hyvinvointialueita, mutta monin paikoine tilanne vaikuttaisi kuitenkin olevan niin, että järjestöjä tarvitaan, koska selkeitä, toimivia palveluja ja palveluohjausta ei ole. 

Läheiskokemuskehittäjien ryhmän tavoitteena on hahmotella hyvinvointialueille tarjottavaksi yleispätevä palvelupolku haitallisesti päihteitä käyttävän läheiselle. Karppinen pitää tärkeänä, että palvelujen kehittämisen ja selkeyttämisen lisäksi hyvinvointialueilla vahvistetaan terveydenhuollon ja sosiaalialan ammattilaisten osaamista läheisten tunnistamisessa ja kohtaamisessa. 

”Kun ihminen on itse tunnistanut olevansa päihde- tai peliriippuvuudesta kärsivän ihmisen läheinen ja kun hän on uskaltanut kertoa tilanteestaan ammattilaiselle vaikkapa työterveyshuollossa tai koulun terveydenhoitajan vastaanotolla, pitäisi ihmisen kertoma aina ottaa todesta. Tilanteesta kertomisen tueksi pitäisi olla käytössä myös yksinkertainen puheeksiottokäytäntö tai tunnistamistyökalu, jolla ammattilaiset voisivat muutaman kysymyksen avulla tunnistaa läheisen ja hänen tilanteensa. Näin läheinen tulisi nähdyksi, keskustelu pääsisi käyntiin ja polku tuen piiriin avautuisi”, Karppinen miettii. 

Tämän jälkeen ammattilainen voi toimia linkkinä eri palveluiden välillä ja auttaa läheistä rakentamaan omaa tukiverkostoaan. Myös ammattilaisen oma verkostoituminen muiden sosiaalialan toimijoiden kanssa vahvistaa omaa työotetta sekä lisää varmuutta ja vaikuttavuutta: ammattilaisen on tiedettävä, millaista apua ja mitä palveluja läheiselle on omalla alueella tarjolla.