Resilienssi olemme me

Resilienssiä tarkastellaan usein henkilökohtaisena tai yhteiskunnallisena kysymyksenä. Kysymys ei kuitenkaan ole, ainakaan pelkästään, valtiosta eikä minusta. Resilienssi on yhteisön asia. Resilienssi olemme me.

Maija Faehnle, erikoistutkija Suomen Ympäristökeskuksesta, ja Pasi Mäenpää, kaupunkisosiologian dosentti Helsingin yliopistosta, ovat työskennelleet resilienssiin pureutuneessa tutkimushankkeessa Kansa osaa, sopeutuu ja muuntaa – Paikallinen kansalaistoiminta yhteiskunnan resilienssin lisääjänä (2023–2025). Tutkimushankkeen tuottaman raportin lisäksi perustan tämän artikkelin Maijan ja Pasin kanssa käymääni keskusteluun.

Vettä ja säilykkeitä

Maailma on muuttunut ja varautumispuhe on yleistynyt. Yleinen varautumispuhe korostaa yksilötason kotivaraa ja valtion turvallisuussuunnittelua. Kunhan kaikilla on kotona vettä ja säilykkeitä ja valtio huolehtii rajaturvallisuudesta, kaikki on hyvin.

Tämä on kovin kapea näkökulma.

Moni mieltää resilienssin yksilön ominaisuudeksi, jonkinlaiseksi kimmoisuudeksi ja sopeutumiskyvyksi. Resilienssi toki on myös sitä, mutta myös paljon enemmän.

Itse asiassa kysymys varautumisesta ja resilienssistä tarjoaa erinomaisen näkökulman koko yhteiskunnan toimintaan ja yhteiskunnallisiin toimijoihin.

Pasi Mäenpää avaa näkökulmaa: ”Joskus resilienssi nähdään henkilökohtaisena kotivaravarautumisena ja yksilöiden valmiutena ottaa viranomaisilta tietoa vastaan järkevästi ja olla lähtemättä salaliittoihin mukaan. Kansalaisen tulee olla varautunut ja kuuliainen. Tämänkaltaista on yleinen varautumispuhe.”

Yhteisöllinen perusresilienssi

Minua resilienssi kiinnostaa yhteisöjen ja yhteiskunnan ominaisuutena. Tuoreessa tutkimusraportissa Reaktionopeutta, paikallistietoa ja huolenpitoa. Paikallinen kansalaistoiminta vahvistaa yhteiskunnan pitkäjänteistä resilienssiä ja kriisivalmiutta resilienssi määritellään seuraavasti:

Hitaita muutoksia voivat olla esimerkiksi huono-osaisuuden kierteet.

Resilienssi ei ole vain akuutin kriisitilanteet toimintavalmiuksia. Resilienssiä tarvitaan ja sitä tulee pitää yllä jatkuvasti. Perusresilienssi on yhteisön kykyä tehdä päätöksiä ja pitää yhteiskuntaa koossa. Se on demokratiaa, osallisuutta, sivistystä ja kulttuuria.

Akuutissa tilanteessa emme selviä ilman normaalitilanteessa rakennettua perustaa. Jos ei ole paikallisia verkostoja, ihmisiä ei tavoiteta kriisitilanteessa. Jos ei ole luottamusta hyvinä aikoina, luottamus ei synny itsestään akuutin kriisin uhatessa. Yhteiskunta ei voi selvitä vaikeuksistaan, olla resilientti, jos osallisuudesta ja demokratiasta ei pidetä huolta.

Perusresilienssi, tai pitkä tai hidas resilienssi, on akuutin resilienssin, kriisivalmiuden, edellytys. Mutta on se myös itseisarvoista. Perusresilienssin turvaaminen tarkoittaa kokonaisvaltaista ja jatkuvaa huolenpitoa esimerkiksi demokratiasta, kulttuurista ja sivistyksestä.

Resilienssin ja demokratian sitko

”Resilienssi liittyy demokratiaan ja luottamukseen. Ilman luottamusta ja yhteistyötä ei ole verkostoja”, toteaa Pasi. Verkostot, luottamus ja demokratia ovat yhteisöjen ja yhteiskunnan toimivuuden perusta. Vesi ja tonnikalasäilyke eivät auta, jos ei voi luottaa toisiin ihmisiin eikä viranomaisiin.

Jos yhteiskunnan eriarvoisuus kasvaa, polarisaatio lisääntyy, koheesio menetetään ja luottamus romahtaa, demokratia on kriisissä. Siksi demokratiaa pitää vaalia, pitää kunnossa, ylläpitää ja vahvistaa.

Demokratian kriisi on resilienssikriisi: jos demokratia ei toimi, yhteiskunta ei selviä haasteistaan.

Luottamus on tekoja

Demokratia on ennen kaikkea luottamusta, joka puolestaan on tekoja. ”Luottamus pitäisi ymmärtää teon sanana eikä semmoisena olemassa olevana asiana, jota joko on tai ei ole. Luottamus syntyy kaikennäköisissä kohtaamisissa ja sitä uusinnetaan koko ajan. Luottamus pitää ymmärtää dynaamisemmin”, korostaa Pasi.

Reaktionopeutta, paikallistietoa ja huolenpitoa -raportissa tunnistettiin haasteeksi se, että erityisesti yhteiskunnan marginaaleissa luottamus yhteiskunnan toimijoihin ja instituutioihin voi olla heikko. Tämä heikentää sekä ihmisten omaa että koko yhteiskunnan resilienssiä. Jos viranomaisiin ei luoteta, viranomaisen ohjeistuksia ei noudateta – jos viranomainen edes tavoittaa kaikki ihmiset. Polarisaatio, ääriajattelu ja epäluottamus voivat vahvistua, jos ihmiset kokevat jäävänsä syrjään, yhteiskunnan ulkopuolelle. Tällaiset ihmiset ”voivat olla alttiimpia esimerkiksi viruksille tai vaikuttamiselle.”

Resilienssi on demokratiaa, joka on luottamusta, ja tämä luottamus on erityisen haasteellista yhteiskunnan marginaaleissa.

Maijalla on ratkaisu: ”Esimerkiksi luottamusta syntyy siitä, että on riittävän pitkäaikaisia yhteistyösuhteita, kuten pitkäaikainen palkattu työntekijä kohtaamispaikkatoimintaa ylläpitämässä. Jos työntekijä vaihtuu usein ja toiminta on pätkittäistä, luottamuksen rakentaminen ei luonnistu. Ihmisten ja tilojen pysyvyys on tärkeää.”

Järjestöt ja muut kansalaistoimijat turvaavat yhteiskunnan

”Kolmas sektori on usein se, joka tuntee ihmiset ja löytää ketterästi heidän luokseen. Tämä toteutuu tavallisessa arjessa mutta sillä on ratkaiseva merkitys myös kriisitilanteissa, minkä korona opetti.” Pasin ajatukset toistuvat Reaktionopeutta, paikallistietoa ja huolenpitoa ‑raportissa monin korostuksin ja painokkaasti.

Kansalaistoimijoiden erityinen supervoima on kyky tavoittaa ihmisryhmiä, joita hallinto ei tavoita. Eikä vain tavoittaa, vaan tukea heidän osallisuuttaan ja toimijuuttaan ja siten rakentaa yhteiskunnan eheyttä. Paikalliset kansalaistoimijat huolehtivat haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten perustarpeista ruoka-avusta sosiaalisiin tarpeisiin ja tuovat kuuluviin hiljaisten, heikkojen ja haavoittuvien ääniä. Näin toimien ne tekevät paikallistason resilienssityötä.

Vähemmän yllättävästi Reaktionopeutta, paikallistietoa ja huolenpitoa -raportti päätyy ensimmäisessä toimenpidesuosituksessaan esittämään, että julkisen hallinnon tulee tukea kansalaistoimintaa. Yhteiskunta tarvitsee kansalaistoimintaa ja kansalaistoiminta tarvitsee pysyviä tukirakenteita ja ennakoitavuutta.

Kansalaisyhteiskunnan pitää saada toimia omaehtoisena, itseorganisoituvana ja autonomisena yhteiskunnan resilienssin takeena; sen ei pidä olla eikä siitä pidä tulla ”yhteiskuntapolitiikan, saati julkisen palvelutuotannon jatke, ei myöskään turvallisuuskysymyksissä”.

Reaktionopeutta, paikallistietoa ja huolenpitoa -raportin viesti ei jää epäselväksi: suomalainen yhteiskunta on vahva, kun kansalaisyhteiskunta on vahva. Jos halutaan vahvistaa yhteiskuntaa, kannattaa tukea järjestöjen työtä.

Ihmiset elävät paikallisesti

Resilienssiä voi katsoa yksilöiden tai yhteiskunnan näkökulmasta. Mutta nämä näkökulmat ovat hyvin rajallisia. Ihmiset eivät ole vain yksilöitä eivätkä he elä vain kokonaisuudessa nimeltä yhteiskunta. He elävät ensisijaisesti jollain paikkakunnalla joidenkin ihmisten lähellä.

Näyttää siltä, että suomalaisen yhteiskunnan resilienssi on hyvin vahvasti sidoksissa paikallisen kansalaistoiminnan toimintaedellytyksiin. Maijan mukaan ”ihmiset katsovat maailman paikallisuuden kautta”. Ihmiset elävät paikoissa, ja isotkin asiat kohdataan ja ymmärretään paikallisuuden kautta.

Siksi paikallisen tason yhteisöt toimivat, muistuttaa Pasi: ”Ne tuntevat ihmiset ja pitävät heistä huolta.”