Vanhempien suru ja selviytyminen lapsen päihdekuoleman jälkeen

Huumeisiin liittyvät kuolemat ovat merkittävä kansanterveydellinen huolenaihe maailmanlaajuisesti [1]. Vanhempien suruun lapsen päihdekuoleman jälkeen on todettu liittyvän enemmän komplisoitunutta surua, traumaoireita, masennusta ja sosiaalista stigmaa kuin vanhemmilla, joiden lapset ovat kuolleet luonnollisesti tai onnettomuudessa. Lapsensa huumekuoleman kokeneilla vanhemmilla on myös korkeampi kuolleisuus kuin muun lapsensa kuolinsyyn kokevilla vanhemmilla [2]. 

Vanhempien pitkäaikainen stressi ja lapsen kuoleman trauma vaikeuttavat vanhempien selviytymisprosessia lapsensa päihdekuoleman jälkeen. Huumeongelmaisten lasten vanhemmat ovat yleensä eläneet stressaavissa olosuhteissa jo pitkään murehtien turvallisuudestaan, hyvinvoinnistaan ja tulevaisuudestaan. [3, 4]  

Suru, jota yhteiskunta ei tunnista 

Suremiseen liittyy erilaisia yhteiskunnan ja kulttuurin asettamia sääntöjä ja normeja, jotka määrittelevät, kuka suree, milloin surraan, missä surraan, miten surraan ja kuinka kauan on sopivaa surra. Oikeudeton suru tarkoittaa surua, jota yhteiskunta ei tunnista, hyväksy tai tue, vaikka menetys olisi surevalle merkittävä [5]. Oikeudeton suru syntyy, kun surevan suhde vainajaan, kuoleman syy tai suremistapa ei sovi yhteiskunnan normeihin.  

Päihdekuolemiin liittyy usein kielteisiä stereotypioita. Niitä pidetään normien vastaisena, epäluonnollisena, itseaiheutettuna, ja jopa ansaittuna kuolemana. Vanhemmat saattavat kokea muiden ihmisten taholta tuomitsemista, mikä johtaa vanhempien eristäytymiseen ja surun vaientamiseen [6]. Tästä syystä vanhemmat saattavat kokea oman surunsa oikeudettomaksi. Toisaalta vanhempien suru voi olla myös sisäistä: he eivät itse uskalla tai osaa surra, koska pelkäävät tuomitsemista tai kokevat surunsa oikeudettomaksi [3]. 

Oikeudettomaan suruun liittyy moninaisia merkityksiä: surijan aliarvioimista, hylkäämistä sekä mitätöintiä. Nämä estävät suruun liittyvien normaalien tuntemuksien, kuten vihan, syyllisyyden, masentuneisuuden, yksinäisyyden ja toivottomuuden ilmaisemisen. Oikeudettoman surun kokemukset saattavat myös vahvistaa vanhempien avuttomuutta, voimattomuutta, häpeää ja syyllisyyttä. Siihen liittyy myös riski tuetta jäämiseen ja myös sellaisten ihmissuhteiden katkeamiseen, jotka vanhemmat ovat aiemmin kokeneet tärkeinä ja tukevina.  

Vanhemmat itse saattavat valehdella lapsensa päihdekuolemasta välttääkseen leimautumisen ja muiden ihmisten paheksunnan. Kuolinsyyhyn liittyvä häpeä voi olla niin suurta, että se vaikeuttaa lapsen kuolemasta puhumista ja suruprosessissa etenemistä.

Lapsen menetys ensin päihteille ja sitten lopullisesti kuolemalle

Äkillisesti tapahtuvissa kuolemissa surevien ei ole mahdollista valmistautua suruun, ja vanhempien selviytyminen voi olla hankalaa tilanteen ennakoimattomuuden vuoksi. Vaikka lapsen huumeidenkäyttö olisi ollut tiedossa, pahimman pelon toteutuminen aiheuttaa vanhemmille voimakasta epäuskoa ja paradoksaalista surua. Vanhemmat kokevat menettäneensä lapsensa ensin päihdeongelmalle ja sitten päihdekuoleman vuoksi [3].  

Vanhemmilla on usein menetyksen tunteita, lapsesta vieraantumista, läheisyyden vähentymistä ja lasta kohtaan koetun toivon menettämistä jo ennen lapsen päihdekuolemaa. Lapsen päihdekuolemaan liittyvät olosuhteet aiheuttavat vanhemmille usein intensiivistä häpeää, leimautumista, yksinäisyyttä ja eristäytymistä, joiden kanssa kamppaileminen vaikeuttaa suruprosessia [7]. 

Jokainen perheenjäsen suree yksilöllisesti eri tavalla, jokaisen perheenjäsenen suru vaikuttaa koko perheeseen ja perheen dynamiikkaan [3]. Perheenjäsenten surun erilaisuus ja eritahtisuus aiheuttaa haasteita erityisesti silloin, mikäli perheessä ei ymmärretä perheenjäsenten yksilöllistä surua.  

Lapsen kuoleman kielteiset vaikutukset vanhempien elämään ja terveyteen ovat moninaiset ja jopa elinikäiset. Tiedetään, että lapsen päihdekuolema aiheuttaa muun muassa työkyvyttömyyttä, fyysisiä ja psyykkisiä terveysongelmia sekä traumaattista surua [2, 3, 8].  

Lapsen kuolema muuttaa myös vanhempien arvomaailmaa ja vaikuttaa heidän sosiaaliseen elämäänsä ja ihmissuhteisiinsa monella tapaa. Vanhemmat pelkäävät, että kuolinsyy tahraa heidän lapsensa muiston. Samalla he pelkäävät itse syyllistävänsä ja tuomitsevansa kuolleen lapsensa tämän kuolinsyyn vuoksi. Vanhemmat saattavat joutua kuulemaan heitä ja heidän vanhemmuuttaan syyllistäviä kommentteja perheen ulkopuolisilta tahoilta. Lapsen päihdekuolemaan liittyvä salailu estää perheenjäseniä ottamasta vastaan tietoa tai hakemasta apua.  

Päihdekuolemaan liittyy myös ambivalentteja tunteita: vanhemmat kokevat yhtä aikaa syyllisyyttä ja helpotusta tapahtuneesta, erityisesti silloin kun lapsen päihteidenkäyttöön on liittynyt esimerkiksi väkivaltaisuutta perheenjäseniä kohtaan tai vanhemmille on koitunut päihdeongelman vuoksi taloudellista taakkaa.  

Vaiheittainen suru- ja selviytymisprosessi 

Vanhempien suru- ja selviytymisprosessi lapsen kuoleman jälkeen ovat rinnakkain kulkevia.  Selviytymisprosessi on kokonaisuudessaan pitkäkestoinen. Tällöin vanhempi pyrkii säätelemään psyykettään erilaisilla tiedostamattomilla ja tiedostetuilla selviytymiskeinoilla. Vanhempien keinot selviytyä lapsen päihdekuoleman jälkeen ovat hyvin yksilöllisiä, tilannesidonnaisia ja vaihtelevat lapsen kuolemasta kuluneen ajan myötä [9].  

Selviytymisprosessissa vanhemmat joutuvat luopumaan tai muuttamaan vanhoja tuttuja toimintatapojaan ja etsimään uusia selviytymisstrategioita [10]. Sama selviytymiskeino saattaa estää tai edistää selviytymistä suruprosessin aikana eri vaiheissa. Vanhemmat voivat esimerkiksi kieltää lapsen kuoleman kokonaan tai käyttäytyä täysin päinvastoin kuin tapahtuneen aiheuttama tunne edellyttäisi. Lisäksi he saattavat rationalisoida lapsen kuolemaa, selitellä tai torjua sen. Vanhemmat voivat myös syyllistää muita ihmisiä, esimerkiksi ammattihenkilöstöä, lapsen päihdekuolemasta. [9]

Vanhempien selviytymiskeinoihin liittyy keskeisesti surun tuomien tuntemusten eläminen, kuolleen lapsen muisteleminen ja pyrkimys säilyttää yhteys häneen. Tavoitteena selviytymisessä ei ole lapsen unohtaminen vaan toipuminen siten, että vanhemmat kykenevät elämään ilman kuollutta lastaan. Pyrkimyksenä on surun myötä vahvistuminen ja elämään uuden suunnan löytäminen. Kaikkiaan vanhempien selviytymisprosessi on tasapainoilua menetyksen ja selviytymisen tai toipumisen välillä. Selviytymisprosessiin liittyy keskeisesti elämänhallinta, joka sisältää surevan omat voimavarat, oman tahdon selviytyä, elämän olosuhteet ja muut ongelmat sekä mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämään.[10]  

Apua selviytymiseen 

Vanhemmat tarvitsevat tuomitsematonta tukea lapsen päihdekuoleman jälkeen ja tukea perheessä olevien muiden lasten tukemiseen. Vanhempien selviytymisprosessia edistää monipuolisen tiedon saaminen ammattilaisilta päihdekuolemaan liittyvistä yksityiskohdista ja tapahtuneesta. Vanhemmat kaipaavat tietoa muun muassa lapsen kuolintavasta ja -paikasta, siitä mitä lapsella oli päällään ja miltä hän näytti kuollessaan. Kuolinpaikalla käyminen saatetaan kokea hyväksi [11, 12].

Ammattilaisen tulee kuunnella vanhempia aktiivisesti, pyrkiä ymmärtämään heitä ja reagoida asianmukaisella tavalla heidän suruunsa. Päihteisiin kuollut lapsi on yhtä arvokas kuin muilla tavoin kuolleet lapset.  

Ammattiavun lisäksi perheen, ystävien ja puolison tarjoama myönteinen tuki ovat merkityksellisiä vanhempien selviytymiselle [11]. Vertaistuki on koettu erityisen tärkeänä ammattilaisilta saadun tuen rinnalla, sillä se mahdollistaa vanhemmille tuen saman kokeneilta vanhemmilta ilman stigmaa ja myös pitkäkestoisen tuen saamisen. Ammattilaisten tulisi ymmärtää vertaistuen merkitys erityisesti päihdekuoleman aiheuttamassa surussa ja ohjata aktiivisesti vanhempia sen piiriin [12]. Tällöin vanhemmat voivat jakaa lapsen päihdekuolemaan liittyvää surua saman kokeneiden vanhempien kanssa ilman häpeää ja syyllistetyksi joutumisen tunnetta.  

Ympäristöstä tulevat asiattomat ja syyllistävät kommentit vaikeuttavat vanhempien selviytymistä. Vanhemmat saattavat kokea menettävänsä lapsen päihdekuoleman myötä muutakin kuin lapsensa, kuten perheensä, parisuhteensa ja ystävyyssuhteensa. Lisäksi he voivat kokea jäävänsä yksin surunsa kanssa.  

Vanhemmat kokevat myös taakkaa lapsen kuolemaan liittyvien konkreettisten asioiden järjestelyn hankaluudesta ja lapsen kuolemasta aiheutuneesta taloudellisesta taakasta. Lisäksi vanhemmilta usein puuttuu tietoa siitä, mitä he voivat itse tehdä lapsen kuoleman jälkeen. Osa vanhemmista kokee saavansa työelämässä ajatukset pois tapahtuneesta, ja osa kokee työelämässä olemisen taakkana selviytymisprosessissaan.  

Usein lapsen päihteiden käytöstä aiheutunut monimuotoinen kärsimys, kuten jatkuva pelko lapsen kuolemasta, päättyy päihdekuoleman myötä ja saattaa auttaa vanhempia selviytymisprosessissa. Vanhempien selviytyminen lapsensa päihdekuolemasta ei ole itsestäänselvyys, mutta parhaimmillaan se voi olla vahvistava kokemus kaiken kärsimyksen päätteeksi. Surun helpottuminen ajan myötä mahdollistaa vanhempien henkisen kasvun, joka pitää sisällään itsetunnon vahvistumista, elämänkatsomuksen muuttumista ja positiivisia muutoksia ihmissuhteissa.  

Sisarusten näkymätön suru 

Perheen muut lapset saattavat ottaa vahvan tai kiltin lapsen roolin kannatellakseen vanhempiaan. Tästä syystä sisaruksen päihdekuolemasta ja siihen liittyvistä tunteista tulisi keskustella perheenjäsenten kesken avoimesti [12]. Emotionaalisen kiintymyssuhteen säilyttäminen kuolleeseen lapseen ja sisarukseen auttaa perheenjäsenten selviytymistä. Tätä voidaan edistää esimerkiksi katselemalla valokuvia yhdessä perheenjäsenten kanssa. 

Ammattilaisten tulisi kyetä osoittamaan myötätuntoa, olla läsnä sekä kohdata jokainen sisarus yksilöllisesti. Perheenjäsenten leimautumisen tunnetta voidaan vähentää puhumalla hienotunteisesti ja tarkkaan harkiten päihteiden käyttäjistä ja päihteisiin liittyvistä asioista. Läheisille tulisi tarjota ajankohtaista tietoa, ja saatavilla olevaa sosiaalista tukea tulisi lisätä antamalla tietoa tukemisen keinoista myös opettajille ja muille sisaruksia kohtaaville. Sisaruksia tulee rohkaista oleman avoimia ja ilmaisemaan rehellisesti omat tarpeensa. 

Lähteet

[1] Christiansen S, Reneflot A, Stene-Larsen K & Hauge L: Parental mortality following the loss of a child to a drug-related death. European Journal of Public Health (2020) 30 (6), s. 1098–1102.

[2] Feigelman W, Jordan J R & Gorman B S: Parental grief after a child’s drug death compared to other death causes: investigating a greatly neglected bereavement population. Omega (2011) 63 (4), s. 291–316.

[3] Titlestad K B, Mellingen V, Stroebe M & Dyregrov K: Posttraumatic growth in drug-death bereaved parents. Frontiers in Psychology (2022) Aug 25, s. 13.

[4] Usher K, Jackson D & O’Brien L: Shattered dreams: parental experiences of adolescent substance abuse. International Journal of Mental Health Nursing (2007) 16 (6), s. 422–430.

[5] Valentine C, Bauld L & Walter T. Bereavement Following Substance Misuse: A Disenfranchised Grief. OMEGA – Journal of Death and Dying (2016) 72 (4), s. 283-30.

[6] Kalsås Ø, Dyregrov K, Fadnes L, Lindeman S & Titlestad K: Death-Bereaved Parents’ Perspectives on Family Interactions and Help Needs: A Qualitative Study. Contemporary Family Therapy (2024) 46, s. 181–193.

[7] Stout J H & Fleury-Steiner B: Stigmatized Bereavement: A Qualitative Study on the Impacts of Stigma for Those Bereaved by a Drug-Related Death. OMEGA – Journal of Death and Dying (2023).

[8] Li J, Precht DH, Mortensen PB & Olsen J: Mortality in parents after death of a child in Denmark: a nationwide follow-up study. Lancet (2003) 361, s. 363–367.

[9] Aho A L & Savolainen S: Kirjallisuuskatsaus: Vanhempien selviytymistä edistävät ja estävät tekijät lapsen kuoleman jälkeen. Thanatos (2012) vol 1 (2).

[10] Stroebe M & Schut H: The Dual Process Model of coping with bereavement: a Decade on. Omega (Westport) (2010) 61 (4), s. 273–289.

[11] Savolainen S, Kaunonen, M & Aho A L: Vanhempien selviytymisessä auttavat tekijät lapsen kuoleman jälkeen. Hoitotiede (2013) 25 (3), s. 222–235.

[12] Hotus: Äkillisesti kuolleen henkilön läheisten tukeminen. Hoitosuositus. Puheenjohtaja Anna Liisa Aho, jäsenet Anja Terkamo-Moisio, asiantuntijat Hanna Niemipelto, Soili Poijula & Taru Varpenius. Hoitotyön tutkimussäätiö sr. [Suosituksen päivitys aloitettu 2/2025.]

[13] Engelkemeyer S M & Marwit S J: Posttraumatic Growth in Bereaved Parents. Journal of Traumatic Stress (2008) 21 (3), s. 344–346.