Juttu
Toipujan kansalaistaito on hitaasti kiiruhtaminen
Jenni Kämppi – Teksti ja kuvat
Elämässä tapahtuvia takaiskuja pystyy harvoin ennakoimaan tai välttämään. Vielä harvemmin niistä voi selvitä ja toipua tuokiossa, saati helposti. Tavallisempaa on se, että koetusta takaiskusta toipuminen ottaa aikaa ja vaatii oman elämäntilanteen tarkastelua monesta eri suunnasta ja näkökulmasta.
Päihde- ja mielenterveystyössä toipumisorientaatioksi kutsutussa ajattelutavassa etsitään tapaa suhtautua erilaisiin elämän takaiskuihin siten, että ne eivät hallitse meitä. Tavoitteena on elää merkityksellistä elämää takaiskuista huolimatta.
Lähes jokaisella meistä on kokemuksia erilaisista elämän takaiskuista. Yksi meistä toipuu vakavasta sairaudesta, toinen puolison kuolemasta, kolmas työuupumuksesta, neljäs peliriippuvuudesta. Mistä kaikesta sinä olet jo toipunut tai toivoisit toipuvasi juuri nyt? Oletko vasta havahtumassa johonkin, joka haastaa kokemuksesi elämän merkityksellisyydestä?
Yhteys omaan itseen
Toipuminen on erilaista eri ihmisille. Millaisia asioita erilaisista takaiskuista toipuvat ihmiset joutuvat pohtimaan ja työstämään? Onko toipumisessa joitakin tiettyjä asioita, jotka toistuvat elämänkohtalosta riippumatta? Miten on mahdollista elää merkityksellistä elämää koetuista takaiskuista huolimatta?
Erityisesti riippuvuusongelmissa toipuminen alkaa yhteyden rakentamisesta. Ensin tulee löytää yhteys kadoksissa olleeseen itseen.
”En enää voi enkä halua eristäytyä muista tai jäädä pakonomaisen toiminnan vangiksi. Koen olevani itselleni oikeassa paikassa. Alan rakentaa uudenlaista identiteettiä. Kuka minä olin ennen kokemaani takaiskua? Kuka minä olen nyt? Entä millainen minä haluan jatkossa ja loppuelämäni olla?”
Kun toipuja rakentaa yhteyttä itseensä, hän tarvitsee yhteyttä myös muihin.
”Voinko liittyä ja kuulua yhteisöön, joka hyväksyy minut sellaisena, kuin olen? Onko minulla tukevia ja turvallisia ihmissuhteita?”
Toipumisyhteisöissä yhteyttä itseen ja muihin etsitään ja rakennetaan keskustelemalla vertaisten ja ammattilaisten kanssa. Muut tarjoavat peilin omille kokemuksille, kannattelevat ja kannustavat heikkoina hetkinä.
Kun yhteys itseen ja muihin löytyy, se synnyttää toivon.
”Uskallan vihdoin toivoa ja unelmoida siitä, että elämässäni voi tapahtua jotakin parempaa. Minulla riittää voimia ja kärsivällisyyttä ajatella tätä päivää pidemmälle. En halua enää paeta todellisuutta. Pystyn mielikuvittelemaan tulevaisuuden, jossa elän itselleni mielekästä arkea. Ja tavoittelen jopa arkea suurempia unelmia.”
Toivon herättyä, toipumiseen sopivassa yhteisössä, alkaa hiljalleen vahvistuminen.
”Otan vastuuta omasta elämästäni, rakennan myönteistä minäkuvaa. Karistan itseeni lyötyjä leimoja, olen taas kokonainen ihminen, jolla on monta roolia.”
Toipumisen prosessit eivät ole lineaarisia, vaan niihin liittyy sekä eteenpäin menoa että taantumisen vaiheita. Toipumisorientaatiossa aikaperspektiivinä on koko elämä. Mikä toki kuulostaa niin mahdottoman työläältä ja hitaalta, että se lannistaa heti alkuunsa. Mikä luo toivoa toivottomassa tilanteessa?
Matka on tärkeä, ei perille pääsy
Julistetaan hitaasti kiiruhtaminen ja harhailu toipujan kansalaistaidoksi! Matkanteko itsessään olisi silloin tärkeintä, ei vain perille pääsy mahdollisimman pian. Aloittaa saisi niin monta kertaa kuin olisi tarpeen. Joka kerralla alku olisi ehkä hieman helpompaa kuin viimeksi. Polulla olisi mahdollista pysyä, vaikka välillä kompuroisikin. Sivupoluilla harhailleet otettaisiin erityisen innostuneesti vastaan, koska heillä voisi olla kerrottavanaan jotakin sellaista tietoa toipumisen sudenkuopista, joista muut eivät ole kuulleetkaan.
Jenni Kämppi
Kirjoittaja toimii tieto- ja tukipiste Tiltin koordinaattorina ja on järjestöjen yhteiskunnallisiin tehtäviin perehtynyt teologi, laillistettu sosiaalityöntekijä ja voimavarakeskeinen työnohjaaja. Hän rakastaa cockerspanieleita, kasvisruokaa ja joogaa.