Kuuntelen kehkeytyvää viisautta

1990-luvulla sosiaalitieteilijät alkoivat puhua haastatteluyhteiskunnasta. Mediassa ja monissa muissa haastattelutilanteissa ihmisiltä odotetaan paitsi selkeää tarinaa myös kykyä asettaa oma minuus kerronnan kohteeksi. Omaa elämää tulisi tarkastella ikään kuin ulkopuolelta. Se tulisi jäsentää ja tiivistää ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Filosofisesta näkökulmasta tällainen vaatimus on ongelmallinen: eletty minuus ei ole valmis objekti, vaan jatkuvasti liikkeessä, ristiriitainen ja osin tavoittamaton.

Haitallinen rahapelaaminen dokumentaarisen työskentelyn aiheena

Olen istuutunut pyöreän pöydän ääreen Helsingin Hakaniemessä. Vieressäni on pitkään rahapeliongelman kanssa kamppaillut henkilö, jota haastattelin dokumentaarista ääniteosta varten muutama kuukausi sitten. Olemme Tieto- ja tukipiste Tiltin tiloissa aloittamassa valmiin dokumentin kuuntelemista. En tiedä, kumpaa meistä jännittää enemmän.

– Minähän kuulostan viisaalta, päähenkilö huudahtaa iloisena dokumentin päätyttyä.

Itselleni oli merkittävää saada kuulla tuo lause. En ollut lisännyt dokumenttiin kertojanääntä, vaan dokumentissa kuultiin vain päähenkilön puhetta. Pitkän koostamisprosessin aikana olin veistänyt hänen ajattelunsa esiin äänitetystä materiaalista kuten kuvataiteilija saa marmorikimpaleesta ihmishahmon näkyviin.

Haastateltavat osasivat kuunnella itseään

Haastatellessani Tiltin kävijöitä lyhytdokumenttien sarjaa varten huomasin, että heitä oli Tiltissä kuunneltu. Kävijät olivat valmiita kuljettamaan minut elämänsä olennaisten asioiden äärelle. He olivat omana itsenään läsnä ja tavoittivat äänitystilanteessa oman puhetapansa. Heitä oli kuunneltu, joten he olivat rohkaistuneet kuuntelemaan itseään.

Muistan hetken, jolloin eräs Tiltin kävijä kuvaili haastattelussa, miten omaishoitajana toimiminen vaivihkaa altisti hänet rahapelaamiselle. Sitten hän pysähtyi ja antoi seuraavan ajatuksen muotoutua rauhassa.

Odotin tarkkaavaisena, sillä kuunteleminen alkaa jo puhetta edeltävässä hiljaisuudessa. Silloin äänitän tiheää hiljaisuutta ja herkistyn odottamaan tauon jälkeen muotoutuvia sanoja. En voi etukäteen tietää, mitä henkilö tulee sanomaan. Tiedän kuitenkin, että kuunteleminen synnyttää puheen.

Kuunteleminen ei ole passiivisuutta, vaan tilaa antavaa aktiivisuutta, joka luo haastateltavalle aikaa ajatella. Se antaa hänelle myös aikaa punnita elämäänsä uudesta näkökulmasta. Kuunnellessani haastateltavaa havaitsen puheen sisällön lisäksi myös tauot ja epäröinnit, tunnelatauksen tai sen puutteen. Ihmiskorva on tarkka tällaisille merkityksiä välittäville vivahteille.

Filosofi Emmanuel Levinas perustaa olennaisen osan ajatteluaan sanomisen ja sanotun erottamiselle. Hänen ajatteluaan soveltaen ehdotan, että kuuntelemisella on eettinen lähtökohta. Kuunteleminen on vastuuta ja avoimuutta toisen ihmisen edessä jo ennen sitä, mikä lopulta tulee sanotuksi. Kuunteleminen ei kohdistu vain puheen sisältöön, vaan siihen haavoittuvaan hetkeen, jossa ihminen etsii sanojaan ja asettuu alttiiksi kuulluksi tulemiselle.

Tämä on itselleni dokumentaarisessa kohtaamisessa olennaista. En hiljaisten hetkien aikana tiedä, mitä toinen tulee sanomaan, mutta olen jo vastuussa tavasta, jolla olen läsnä ja vastaan.

Äänitystilanne paljastaa ajan kerroksellisuuden

Herkistynyttä kuuntelemista kannattelee jokin muu kuin kellon määrittämä aika. Filosofi Martin Heideggerin innostamana ajattelen, että olemme haastateltavan kanssa samanaikaisesti suuntautuneita tuleviin mahdollisuuksiin, kannamme molemmat mennyttä mukanamme ja olemme ruumiillisesti läsnä tilanteessa.

Kronologinen aika ei haastatellessa katoa, mutta rinnalle nousee toinen kokemus, jossa mennyt, nykyinen ja tuleva punoutuvat yhteen tarkkaavaisessa, vastavuoroisessa kuuntelemisen virrassa. Tämä jaettu kohtaaminen sisältää suvantoja ja vuolaampia kohtia.

Ajattelen kuuntelemisen relationaalisena, ajassa tapahtuvana sekä eksistentiaalisesti ja eettisesti suuntautuneena kohtaamisena. En ole tekemässä tiedonkeruuta, vaan asettumassa haastateltavan elämän äärelle. Se vaatii aikaa ja suuntautuu kohti ihmiselämän olennaisia kysymyksiä. Kuunteleminen ei itselleni ole tekniikka, menetelmä tai taito, vaan tapa olla olemassa toisen ihmisen kanssa, hänen maailmansa äärellä.

Ääni tulee kuuntelijan sisään

Dokumentaarinen äänityöskentely sopii hyvin ihmisen monikerroksisuutta arvostavaan kohtaamiseen. Ääni tekee puhujasta yksilön. Kun kuvaa ei ole, henkilö ei jää katseen kohteeksi, vaan hänen äänensä nousee keskiöön. Ja ääni tulee lähelle, itse asiassa se tulee kuuntelijan sisään.

Toteuttamiini ääniteoksiin pyrin luomaan sen läsnäolon tunnun, jonka koen äänitystilanteissa. Toivon, että valmiin dokumentin kuuntelija pääsisi kokemaan samanlaisen tilanteen, jossa olen itse saanut olla mukana. Tämä pyrkimys vaatii pitkää koostamisvaihetta, jossa valituista puheen palasista sommitellaan eheä kokonaisuus. Yksi tavoitteistani on, että valmiissa dokumentissa puheen rytmi seuraa ajattelun rytmiä.

Valmis teos on lahja päähenkilölle

Koostamisvaiheen jälkeen on huikeata saada kuunnella teos yhdessä päähenkilön kanssa. Minusta tuntuu, että annan noissa hetkissä lahjan päähenkilölle.

Muistan, kun erään valmiin dokumentin kuuntelemisen päätyttyä päähenkilön selkä suoristui ja häneen tuli uutta varmuutta ja levollisuutta. Hän oli siinä hetkessä päättänyt kuunnella dokumentin yhdessä sisarensa kanssa ja kertoa sillä tavoin tälle peliongelmastaan. Aiemmin hän ei ollut rohjennut eikä kyennyt sitä tekemään.