Kun joku pysähtyy – kohtaamisia kaduilla

Silti juuri kadulla, keskellä tavallista arkea, tapahtuvat kohtaamiset kertovat paljon siitä, millaisessa yhteiskunnassa elämme ja millaisia olemme toisillemme ihmisinä.

Tämä kirjoitus on syntynyt sadoista kohtaamisista päihteitä käyttävien ja asunnottomuutta kokevien ihmisten kanssa. Se on yritys tuoda esiin heidän ääntään, heidän kokemuksiaan ja sitä todellisuutta, joka jää usein näkymättömäksi. Se on myös kutsu pysähtyä hetkeksi ja katsoa maailmaa heidän silmillään.

Moni meistä pelkää ihmisiä, jotka viettävät aikaansa kaduilla

Päihteiden käyttö näkyy, kuuluu ja joskus haisee. Se rikkoo totuttua järjestystä. Se muistuttaa hauraudesta, jota emme haluaisi kohdata. Mutta yksi asia on tullut vuosien aikana selväksi: usein pelkäämämme ihmiset elävät itse suurimman turvattomuuden keskellä.

He eivät tiedä, missä nukkuvat seuraavana yönä. He eivät tiedä, kohtaavatko väkivaltaa, ryöstön, sairauskohtauksen tai yksinäisen kuoleman. He eivät tiedä, kuka pysähtyy auttamaan, vai pysähtyykö kukaan. Turvattomuus ei ole heille hetkellinen tunne. Se on ympäristö.

Kun tämän ymmärtää, asetelma muuttuu. Kadulla kohtaaminen ei ole enää kahden vastakkaisen maailman törmäys, vaan kahden ihmisen kohtaaminen, toisen, jolla on enemmän suojaa, ja toisen, jolla sitä on vähemmän.

Millaista oli ennen kuin asiat menivät rikki

Olen kohdannut kaduilla päihteitä käyttäviä ihmisiä satoja kertoja. En ohimennen, vaan pysähtyen. Olemme jakaneet elämän pieniä ja suuria hetkiä tavalla, jota on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole kokenut sitä itse.

Olemme juoneet kahvia kylminä ja koleina syyspäivinä, kädet höyryävän mukin ympärillä, yrittäen palauttaa tuntoa sormiin. Olemme pohtineet yhdessä, minkä väriset lahjoitetut villahanskat sopisivat juuri tälle kohdatulle, koska joskus pienikin valinta voi olla päivän ainoa hetki, jolloin joku saa päättää jotakin omasta elämästään.

Olemme istuneet asfaltilla kuumana kesäpäivänä ja puhuneet lapsuudesta. Siitä, millaista oli ennen kuin asiat menivät rikki. Ennen kuin riippuvuus tuli mukaan. Ennen kuin koti katosi.

Olen nauranut heidän kanssaan. Olen itkenyt heidän kanssaan. Ja joskus olen ollut ihan vain hiljaa, koska sanat eivät aina ole tarpeen. Hiljaisuus voi olla hyväksyntää. Se voi olla viesti: sinun ei tarvitse selittää olemassaoloasi.

”Kiitos että näit mut”

Yksi lause on toistunut vuosien aikana kerta toisensa jälkeen: ”Kiitos että näit mut.”

Se kuulostaa pieneltä, mutta sisältää valtavan sydäntäsärkevän merkityksen. Se kertoo siitä, kuinka usein ihminen jää näkymättömäksi. Kuinka moni päivä kuluu ilman, että kukaan katsoo silmiin tai puhuu nimellä.

Eräs kohdattu sanoi kerran: “En tiedä selviänkö huomiseen elossa, mutta jos selviän, niin nähdään.”

Siinä lauseessa ei ollut dramatiikkaa. Se oli toteamus. Realistinen arvio elämästä, jossa seuraava päivä ei ole itsestäänselvyys. Jokaisella kerralla olen varautunut siihen, että yhdessä vietetty hetki voi olla viimeinen. Ja joskus se on ollut.

Kadulla ystävyyden aikajänne on erilainen. Tulevaisuutta ei rakenneta vuosiksi eteenpäin, joskus riittää, että selvitään seuraavaan aamuun.

Merkityksellisimmät kohtaamiset liittyvät perheeseen

Kohtaamiset eivät ole olleet vain keskusteluja kadunkulmassa. Olemme kohdattujen kanssa soittaneet lukuisia puheluita yhdessä. Olen auttanut virastoasioissa, ollut mukana puheluissa edunvalvojalle ja viranomaisille. Mutta kaikkein merkityksellisimmät puhelut eivät ole liittyneet byrokratiaan. Ne ovat olleet puheluita perheille. Vanhemmille. Sisaruksille. Lapsille.

Yksi kohtaamani ihminen kertoi olleensa käyttämättä päihteitä koko edellisen päivän ja sen päivän, jotta ei unohtaisi soittaa äidilleen. Sinä päivänä oli äidin syntymäpäivä. Suurin haaste ei ollut päätös soittaa, vaan löytää puhelin, jolla soitto olisi mahdollista tehdä.

Kun pysähdyin hänen kohdalleen ja kysyin kuulumiset ja hän sai pyydettyä mahdollisuutta lainata puhelinta soiton ajaksi, kiitollisuus oli käsin kosketeltavaa. Ääni muuttui, ryhti suoristui, katse kirkastui. Hetkeksi kadulla eläminen väistyi ja tilalle tuli jotain muuta: lapsi, joka soittaa äidilleen.

Se muistutti jälleen yhdestä asiasta: päihteiden käyttäjä ei ole pelkkä käyttäjä. Hän on jonkun lapsi, sisarus, vanhempi, ystävä. Ihminen, jonka elämässä on edelleen suhteita, rakkautta ja merkitystä, vaikka ne olisivat hauraita.

Näkymättömyyden kipu

Olosuhteet ovat koventuneet. Asunnottomuus lisääntyy. Huumeiden käyttö yleistyy ja muuttuu vaarallisemmaksi. Kadulla eläminen on raaempaa kuin ennen. Samalla ihmiset kävelevät yhä useammin toistensa ohitse. Katseet väistävät. Ihmiset katsovat läpi tai ohi. Joskus tuntuu, ettei ihmisarvo ole enää edes katseen arvoinen.

Näkymättömyys on yksi suurimmista kivun muodoista. Kun kukaan ei reagoi olemassaoloosi, alkaa helposti uskoa, ettei ole olemassa lainkaan.

Moni kadulla elävä on sanonut saman asian eri sanoin: ”Pahinta ei ole kylmyys. Pahinta on yksinäisyys.”

Ihmisten, myös päihteitä käyttävien, kohtaaminen ei tarkoita ongelmien ratkaisemista. Se ei tarkoita vastuuta toisen elämästä. Se tarkoittaa ihmisyyden tunnustamista. Joskus minuutin keskustelu voi olla päivän ainoa hetki, jolloin joku kokee olevansa osa yhteiskuntaa.

Yhteiskunnalliset ratkaisut ovat välttämättömiä: asuminen, palvelut, tuki ja resurssit. Mutta niiden rinnalla kulkee jotain pienempää ja silti merkittävää, ihmisten välinen kohtaaminen.

Katse voi muuttaa päivän suunnan

Tervehdys voi palauttaa tunteen ihmisarvosta. Pysähtyminen voi muistuttaa, että kukaan ei ole täysin yksin. Ehkä suurin väärinkäsitys on ajatus siitä, että kohtaaminen auttaa vain toista. Todellisuudessa se muuttaa molempia.

Kuvittele päivä, jolloin lähes kaikki ihmiset kulkevat ohitsesi katsomatta. Kuvittele, ettei sinulla ole paikkaa, johon palata. Kuvittele, että jokainen yö sisältää epävarmuuden siitä, selviätkö aamun asti.

Ja sitten joku pysähtyy. Kysyy nimesi. Muistaa sinut seuraavalla kerralla. Juottaa kahvin kylmänä päivänä. Istuu vieressä ilman kiirettä. Se ei ratkaise kaikkea. Mutta se kertoo yhden ratkaisevan asian: sinä kuulut tähän maailmaan.

Kun seuraavan kerran kuljet ohi ihmisestä, jota yleensä vältät, kokeile hidastaa askelta edes hetkeksi. Saatat huomata, ettei edessäsi ole ongelma tai uhka. Vaan ihminen, joka toivoo tulevansa nähdyksi.