Kuka kuulee kaaosta

Meillä on paljon tarinamalleja, jotka vaikuttavat tapaamme jäsentää omaa ja toisten tarinaa. Esimerkiksi sairastumisesta kerrotaan sekä toipumistarinoita että merkitystarinoita: edellisissä kuljetaan erilaisten vaiheiden kautta kohti toipumista, jälkimmäisissä sairastumisen kautta elämään löytyy uudenlaista merkitystä.  

Tarinat eivät kerro vain siitä, millaisen jatkumon osaksi kokemus sijoittuu. Ne kertovat myös siitä, mikä on mahdollista. Tarinat asettavat mahdollisen rajat. Tämä on ehkä tarinoiden suurin valta.  

Tarinat, totuudet, kokemukset ja mahdollisuudet ovat kulttuurisidonnaisia, ehkä enemmänkin kuin ajattelemme. Meidän on helppo ymmärtää, että jos nykyinen ja tuhat vuotta sitten elänyt ihminen keskustelisivat, he ymmärtäisivät toisiaan vain osin.  

Mutta rinnakkaiset kulttuurit eivät edellytä ajallista tai maantieteellistä etäisyyttä. Kuinka samanlainen käsitys kokemuksesta ja mahdollisesta on esimerkiksi korkeasti koulutetulla ammattilaisella ja kadulla elävällä huumeita käyttävällä henkilöllä? Miltä näyttävät huumeet, riippuvuus, arki, hyvinvointiyhteiskunta tai yksilön mahdollisuudet? Miten kokemustodellisuuksien ero vaikuttaa heidän kohtaamiseensa? Pitävätkö he samoja asioita mahdollisina? 

Kuinka helppo meidän on ymmärtää perustavasti toisenlaista kokemusta? Pystymmekö kuulemaan, mitä toinen sanoo, vai hautautuuko toisen kokemus oman ymmärryksemme alle? Eri kieltä pystyy nykyään verraten hyvin ymmärtämään käännösohjelman avulla. Mutta miten tekoäly pystyisi kääntämään kokemuksen? 

Tapamme nähdä elämä tarinana ei kerro siitä, että elämä olisi tarinallista. Se kertoo ainoastaan siitä, että haluamme nähdä sen sellaisena.  

Entä jos elämä ei jäsenny tarinana, vaan on kaaosta. Jos kokemukset eivät muodosta mitään loogista tarinaa vaan jäävät irrallisiksi. Jos elämä on vaihtuvia kokemuksia vailla punaista lankaa.  

Kaoottista tarinaa ei ehkä pysty kertomaan, mutta moni elää sellaista. Riippuvuudet, mielenterveyden haasteet, ylivoimainen stressi tai köyhyyden aiheuttama jatkuva selviytyminen voivat kadottaa elämästä tarinan. Jäljelle jää kokemuksia ilman tarinaa. Kaaos.  

Jos ihmisiä kohdatessamme odotamme kuulevamme tarinan, odotamme ehkä liikaa. Osaammeko kuulla kokemusta, joka ei muodosta tarinaa? Ymmärrämmekö ja siedämmekö kaaosta? 

Missä on kaoottista elämää elävien ihmisten paikka tulla kuulluksi? Eihän käy niin, että ohjaamme kaoottista elämää elävät ihmisiä pois palveluista siksi, että he eivät pysty kertomaan itsestään, arjestaan, terveydestään tai tarpeistaan sellaista tarinaa, jota me odotamme kuulevamme.  

Jos pystymme kuulemaan kaoottista elämää, saatamme edetä siitä askel askeleelta kohti kaoottista tarinaa: kaoottisen tarinan kertominen on jo kokemusten jäsentymistä, otteen saamista kaaokseen. Kaaoksen kuuleminen voi johtaa kaaoksen jäsentymiseen, mikä voi johtaa kaaoksen vähentymiseen.  

Mutta ensin pitää pystyä kuulemaan kaaosta.