Kokemuksen kuulemisen mahdottomuudesta

Kokemuksella ja kielellä on yhteys, mutta kukaan ei osaa kovin täsmällisesti sanoa, mikä se on. Filosofit, terapeutit ja kirjailijat ovat kukin tahoillaan miettineet ja ratkaisseet kysymystä. Ratkaisemme kysymystä myös joka päivä keskinäisessä vuorovaikutuksessamme: koemme jatkuvasti vaikka mitä ja kommunikoimme toisillemme kokemuksistamme. Mutta miten toinen voi ymmärtää, mitä minä olen kokenut? 

Kun kokemus on erityisen merkityksellinen, kokemuksen ja kielen yhteys saa uutta syvyyttä. Sanat voivat loppua tai menettää merkityksensä, kun ihmisen elämä muuttuu dramaattisesti: esimerkiksi hän sairastuu vakavasti, lopettaa pitkään kestäneen haitallisen päihteiden käytön, kokee hengellisen uudistumisen tai hänen läheisensä kuolee.  

Tarjolla on sanoja – pelko, riemu, armo, häpeä – mutta kokemus voi olla paljon enemmän kuin sanat. Sanat kokemuksesta ovat kuin valokuvat luonnosta, tavallaan kuvaavat, mitä pitääkin kuvata, mutta eivät sinne päinkään.  

Kokemuksen sanoittaminen voi olla mahdottoman vaikeaa, kohtuuttoman raskasta tai tuntua väärältä, yksinkertaistavalta tai latistavalta. Moni on toivottavasti saanut kokea, että rakastuminen ja rakastaminen on jotain paljon enemmän kuin sanoa rakastuneensa tai rakastavansa.  

Sanoittamiseen liittyy suuri valta: kuka saa päättää, millä sanoilla kokemuksista puhutaan. Kokemuksen käsittely lääkärin, vertaisryhmän, hengellisen yhteisön tai naapurin Jaskan kanssa tuottavat erilaisen sanoituksen. Tosin kaikissa on läsnä sama kysymys: mitä kokemukselle tapahtuu, kun siitä alkaa puhua? Jos omasta kokemuksesta puhuu samoilla sanoilla kuin toiset ovat aiemmin puhuneet omista kokemuksistaan, onko se edelleen oma kokemus? Mitä tarkoittaa, että kokemus on yhteinen?  

Kokemuksen kuulija on osa kokemuksen sanoittamista. Kun toinen kertoo kokemuksensa minulle, hän joutuu käyttämään sanoja, jotka ovat vähemmän ja rajallisempia kuin itse kokemus. Hän joutuu valitsemaan, millaisia ja keiden tarjoamia ilmaisuja ja tarinamalleja käyttää. Kuuleminen jo itsessään muokkaa kokemusta.  

Hyvä kuuleminen on avointa, ei tarjoa valmiita sanoja tai tarinamalleja eikä pakota kuultua valmiiseen muottiin. Kuulija voi myös hyväksyä, että kuuleminen on sanatonta ja että kokemus välittyy katsein, elein, hymyin ja kyynelein.  Vertaisuuden yksi salaisuus lienee siinä, että toiset ymmärtävät kokemusta ilman, että siitä tarvitsee puhua.  

Kaikessa epätäydellisyydessään kieli on mahdollisuus, ehkä kuitenkin yksi parhaista, joita meillä on. Toisten kanssa jaettu kokemusten sanallinen tapailu voi auttaa ymmärtämään omaa kokemusta. Kun kuulen toisen samaa kokeneen kuvaavan, mitä hänelle on tapahtunut ja mitä hänen mielessään liikkuu, ymmärrän myös omaa kokemustani. Kun saan ammattilaisesta peilin omalle kokemukselleni, voin ehkä paremmin ymmärtää, mitä minulle on tapahtunut ja mitä minä tästä kokemuksesta ajattelen.  

Kokemusta sellaisenaan ei voi kuulla. Silti kokemuksiin liittyviä sanoituksia voi ja kannattaa jakaa ja kuulla. On hyväksyttävä jakamisen epätäydellisyys, tunnistettava valittuun käsitteistöön ja tarinoihin sisältyvät rajoitteet ja valta. Ja muistettava, että iso osa kokemuksesta välittyy muuten kuin sanoin.