Kohtaamisen merkitys: miksi arki ratkaisee enemmän kuin diagnoosi

Olin mielenterveyspalveluiden asiakkaana 14 vuoden ajan – yläkouluikäisestä lähes kolmekymppiseksi. Tuon matkan varrelle mahtuu monenlaisia kohtaamisia eri ammattilaisten kanssa. Varmaankin useimmat niistä ovat olleet ihan hyviä, mutta ovatko ne aina auttaneet minua eteenpäin, vaikka ne olisivatkin olleet – jopa – todella hyviä?

Minun tulkinnassani kohtaamisesta osoitetaan kiinnostusta johonkin asiaan. Sen kiinnostuksen myötä tuon asian ympärille alkaa rakentua omanlaisensa ”sosiaalinen tarina”. Näistä omaksuttujen mallien avulla ihminen punoo merkityksiä oman elämänsä ja maailman välille. Niistä voi oppia myös ratkaisuja. Siksi on tärkeää, minkä kautta ihminen tulee kohdatuksi. Avaan vähän, mitä voi tapahtua, jos ihminen tulee kohdatuksi sairauden, muttei arjen kautta.

Arkivalmentajan tuella arjen hallitsijaksi

27-vuotiaana tapasin henkilön, jota kutsun arkivalmentajaksi. Olin ollut reilun kuukauden osastohoidossa, sain sähköhoitoa maksimisäädöillä ja kotiuduin 11 reseptin kanssa. Aloimme tapaamaan vaihtelevissa kahviloissa keskimäärin kerran viikossa ja juttelimme ihan arkisista asioista – asioista, mitä aikuista kaksi miestä saattaisi jutella tavatessaan kahvilassa juomassa kupin kahvia.

Siis istuttiin kahvilla jauhamassa pas…? Tämä ei äkkiseltään kuulosta kovin merkitykselliseltä, mutta ehkäpä avaan sitäkin. Joskus saavuin paikalle väsyneenä. Aikamme siinä höpöteltiin tuttuun tapaan viime päivien kuulumisia, ja haukottelin kovasti.

Arkivalmentaja siinä sitten tiedusteli, mikäs niin väsytti. Kerroin nukkuneeni edellisen yön sohvalla. Syy ei siis ollut parisuhdeongelmissa, vaan sängystämme oli runko rikki minun puoleltani. Hän vinkkasi, että sosiaalitoimesta voisi saada täydentävää toimeentulotukea ehjän sängyn hankkimiseen. Lopulta sopiva sänky löydettiinkin, ja piiiiiiiitkän aikaa syömieni unilääkkeiden tarve väheni merkittävästi. Se oli yksi merkittävä askel oppiessani ymmärtämään omaa arkeani ja rakentamaan sitä paremmaksi.

Oppinut potilaaksi

Minun historiaani mahtuu monenlaista seikkailua, pääasiassa psykiatrian palveluista. Olen laskeskellut tälle ”seikkailulle” hinnaksi arviolta miljoona euroa. Minulle kertyi monenlaisia diagnooseja ja erilaisia niihin perustuvia hoitoja.

Ongelmani oli se, että minä opin potilaaksi. Opin tarkastelemaan itseäni, tunteitani, toimintaani ynnä muuta psykiatrian oireiden näkökulmasta. Jos hajonneesta arjesta käsin ei onnistu hyppäämään 8–16/5 päivää -rytmiin, en sitä enää pitäisi sairautena. Mutta olin oppinut tunnistamaan itsessäni ahdistusta ja masennusta – niiden kauttahan minut oli palveluissa kohdattu.

Diagnoosin varjossa

Siis nythän tämä menee ihan kummalliseksi… Unilääkkeitä rikkinäiseen sänkyyn? Antakaa minun selittää!

Yksi monista diagnooseistani on yläasteikäisenä saamani vakava masennus. Olin oppinut tunnistamaan sen oireita arjessani vuosien ajan. Aina silloin tällöin minulla oli käytössä jotain tarvittaessa otettavia lääkkeitä säännöllisten rinnalla, kuten unilääkkeitä. Olin oppinut ajattelemaan univaikeuden olevan masennuksen oire.

Minulla oli ollut ennen tuota sängyn hajoamista säännöllinen hoitokontakti yli 10 vuoden ajan. Koska tulkitsin uniongelmieni johtuvan masennuksesta (ja kyllähän univaje itsessäänkin on omiaan aiheuttamaan ikäviä fiiliksiä), tilanne näyttäytyi sekä minulle että hoitotaholle ”masennuksen syvenemisenä”. Hoitotaho kohtasi minut masennuksen eikä arjen kautta.

Rutiinien avulla arjen ymmärtäjäksi

Sillä on siis merkitystä, että minkä kautta ihminen kohdataan. Lääkärin kannalta tietyt asiat ovat merkityksellisiä, ja siksi opin sellaisia tunnistamaan ja tuomaan niitä tutkittaviksi ja hoidettavaksi. En sano, että lääkärin tulisi muuttua arkiongelmaspesialistiksi, vaan tarkoitan, että silloinkin, kun perustellusti jotain lääketieteellistä hoitoa tarvitaan, sen rinnalle tarvitaan myös jotain muuta: arjen näkökulma.

Ne kahvikupin äärellä käydyt keskustelut arjesta antoivat esimerkinomaisia juttuja kokeiltavaksi. Esimerkiksi aamupuuron olen havainnut helpoksi ja hyväksi aamupalaksi, johon virikkeen sain, kun arkivalmentaja ylisti, miten siitä saa tehtyä hyvää ja kuinka helposti sen voi tehdä. Aamupalarutiineja opetellessa opin ymmärtämään paremmin ruokailun merkitystä hyvinvointiin. Oli omalla tavallaan huvittavaa oivaltaa kokemuksen kautta sen merkitys, kun olin sitä puolet elämästäni tottunut vähättelemään.

Arkivalmentaja kiinnostui arjestani, sen jälkeen rakensimme keskusteluissa kahvikupin äärellä yhteistä arkiymmärrystä (esimerkiksi uusi sänky). Sen ymmärryksen valossa rakensimme sitä pienin askelin paremmaksi (esimerkiksi aamupalarutiinien harjoittelu).

Olen siinä mielestäni oppinut aika taitavaksi, kun olen nyt ylioppilas, työnhakija, tuleva opiskelija sekä osatyöntekijä enkä eläkkeellä tai hautausmaalla. Kiitos siitä arkivalmentajalle!