Ihminen voi olla näkymätön muiden tahdosta tai omastaan – ja siinä on iso ero

Tahtomattaan näkymättömiin jääminen on haitallista paitsi yksilölle itselleen myös yhteiskunnalle laajemmin. Yksilöiden ja yhteiskunnan välinen luottamus ja rauha perustuvat sille, että jokaisella on oikeus ja mahdollisuus osallistua. Jos ihminen ei tule nähdyksi ja kuulluksi sosiaalisissa ympäristöissään, hän ei voi osallistua yhdenvertaisesti yhteiskunnan toimintaan ja siihen liittyvään keskusteluun.

Tässä tarkoitamme näkymättömyydellä yhteiskunnassa sekä piiloon jääviä ilmiöitä että näkymättömäksi tekeviä rakenteita ja mekanismeja, jotka vaikuttavat yksilöihin, yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Emme käytä näkymättömyyttä adjektiivina määrittelemään ihmistä.

Jokainen voi jossain kohtaa elämäänsä, hetkellisesti tai pidemmän aikaa, kokea olevansa muiden silmissä näkymätön. Yksilön arjessa näkymättömyys voi liittyä esimerkiksi elämäntilanteisiin, joiden tarpeita muut eivät näe tai tunnista. Näkymättömyys voi tarkoittaa piilevää huono-osaisuutta ja hyvinvoinnin riskejä, jotka syntyvät muun muassa kriiseistä, köyhyydestä, yksinäisyydestä tai eristäytymisestä.

Yksilöiden välisten kohtaamiskuilujen lisäksi yhteiskunnassa on rakenteita, jotka jättävät erinäisiin ominaisuuksiin perustuen osan kansasta näkymättömiin. Esimerkiksi päihteitä käyttävät tahdotaan siivota ennaltaehkäisevästi katukuvasta, ja usein normiin mahtumattomat ihmiset eivät tule kohdatuiksi palveluissa omana itsenään, vaan he joutuvat korjaamaan oletuksia ja vääriä tulkintoja.

Kaikki näkymättömyys ei ole haitallista

Jos poikkeaa ympäröiviin yhteisöihin liitetyistä normeista, se voi aiheuttaa turvattomuutta, kuten syrjimisen, kiusaamisen, syrjäyttämisen tai toiseuttamisen uhkaa. Tällöin joukkoon sulautuminen ja hiljaa oleminen voi olla oma, joskin pakon edessä tehty, valinta. Näkymättömyys takaa sen, että ihminen kokee olevansa mahdollisimman turvassa.

Haitallista näkymättömyys on kuitenkin silloin, kun se on seurausta esimerkiksi syrjinnästä tai yhteiskunnan syrjivistä rakenteista, toteutumattomista toiveista tai siitä, että tulee suljetuksi ulos yhteisöstä.

Näkymättömyys ei ole ainoastaan haitallinen, poistettava asia, eikä siten myöskään ihmisten nähdyksi tai näkyväksi tuleminen ole automaattisesti vain hyvä asia.

Ulossulkeminen aiheuttaa haitallista näkymättömyyttä

Ulossulkemisen normi opetetaan jo varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa, kun oppilas ohjataan esimerkiksi koululuokasta käytävään, jos hän ei ole osannut käyttäytyä sääntöjen mukaan. Se osoittaa jo lapsille, että poikkeaminen normista tarkoittaa kuulumattomuutta ja ulkopuolisuutta.

Ryhmän ulkopuolelle joutunut joutuu ulos myös ryhmän tuesta, yhteisten sääntöjen luomisesta ja noudattamisesta sekä yhteisöllisyyden kannattelevasta ja rajaavasta voimasta.

Tiedostamatonta ulossulkemista ovat puolestaan esimerkiksi esteettömyyden unohtuminen tilaisuuksien suunnittelussa tai harkitsemattomat sanavalinnat, jotka vahvistavat oletuksiin perustuvia normeja.

Myös vaatimukset toimia tietyllä tavalla avun saamiseksi voivat aiheuttaa haitallista näkymättömyyttä. Esimerkiksi jos toiminta tai palvelu vaatii päihteettömyyttä, toimintakykyä, ryhmätyötaitoja tai aktiivista osallistumista, voi eniten apua tarvitseva joutua ulkopuolelle, jos hän ei kykene täyttämään vaatimuksia.

Päihteettömyyden vaatimus haastaa esimerkiksi silloin, jos tarkoituksena on järjestää toimintaa ja tukea päihteitä käyttäville henkilöille. Luottamuksen rakentaminen ja kohdatuksi tuleminen lähtee siitä, että ihminen ylipäätään saa mahdollisuuden tulla kohdatuksi.

Jos tarkoituksena on kohdata apua, tukea ja sosiaalisia verkostoja tarvitsevia ihmisiä, päihteettömyyden vaatimus sulkee pois joukon ihmisiä. Tämä joukko ei silloin koskaan saa ensikokemuksia oikeudesta osallisuuteen ja kuulumisen tunteeseen.

Vaatimusten tuleekin olla hyvin tarkkaan harkittuja. Yhteisössä toimimiselle voi kuitenkin yhdessä luoda sääntöjä ja rajoja, jotka mahdollistavat osallistumisen myös päihderiippuvuutta sairastaville.

Kohtaamisen perusteiden osaaminen on hyvä kansalaistaito

On helppoa ottaa yhteisöihin mukaan ihmisiä, jotka toimivat siten kuin on aina totuttu olettamaan ja ymmärtämään. Tuttu on usein turvallista.

Itselle tuntemattomien, vieraiden tai vaikeiden asioiden, kuten päihdesairauksien, mielenterveyden ongelmien, sosiaalisten tilanteiden pelon, surun tai vihan, kohtaaminen voi olla vaikeaa ammattilaisellekin. Se on silti mahdollista ja palkitsevaa.

Suomalaisessa kulttuurissa tyypillistä on myös ajatus, että toiset tarvitsevat jatkuvasti tilaa ja rauhaa. Esimerkiksi surua kohdatessa sureva saatetaan sulkea pois elämästä antamalla hänelle jopa liikaa tilaa ja aikaa, vaikka kaikki mitä hän tarvitsisi, olisi kohdatuksi ja nähdyksi tulemista tai kuulumista yhteisöön omana itsenään.

Toisaalta on myös hyvä tarkastella sitä, tarvitaanko osallistumiseen tai avun saamiseen aina kasvokkaista läsnäoloa. Yhteisöön kuuluminen, ihmisten välinen vuorovaikutus ja avun saaminenkin on usein mahdollista ja sujuvaa myös verkon välityksellä.

Näkymättömyyden kokemuksista ja ilmiöistä keskustellessa onkin tärkeää tunnistaa, aiheuttaako ihmisen elämänkokemus tai ongelma näkymättömyyttä siksi, että jollain muulla on vaikeuksia kohdata se. Onko helpompaa jättää toinen omin nokkinensa tilanteensa ja ongelmiensa kanssa, kuin joutua kohtaamaan ihminen kokonaisuutena?

Vaikeus ei siis tässäkään välttämättä ole ongelmaa kokevalla itsellään vaan ympäröivillä ihmisillä, joiden on vaikea nähdä tai katsoa toista kohti.

Näkymättömyyden ymmärtämistä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan

Näkymättömyyden ilmiöihin, ongelmiin ja ratkaisuihin paneutuvassa työssä on paljon erityispiirteitä, jotka mahdollistavat keskittymisen yksittäisiin ihmisiin isojen massojen sijaan.

Vaikka joku ei puhuisi mitään, hänet voi silti nähdä osana yhteisöä. Ihmiselle voi antaa sen mitä hän tarvitsee: tilan ja mahdollisuuden olla mukana hänelle sopivalla tavalla ja avautua sitten, kun sen aika on. Erityisen herkässä tilanteessa olevien luottamuksen ansaitseminen on työtä, joka vaatii usein aikaa ja pelisilmää etenkin kohtaamistilanteissa ja ryhmäytymisessä.

Syitä näkymättömyyteen on useita, niinpä myös ratkaisuja näkymättömyyden ongelmiin on monia: etäosallistumisen mahdollisuuksien lisääminen tai kasvokkaisten tapaamisten tarjoaminen, kohtaaminen silloinkin, kun aihe on itselle vaikea; mahdollisuuksien luominen toimia, ottaa vastuuta ja osallistua eri tavoin.

Ymmärtämällä näkymättömyyttä aiemmin kuulematta jääneet äänet tulevat kuulluiksi ja näkymättömät näkökulmat nähdyiksi. Työ on sensitiivistä ja vaatii tekijöiltään paljon, mutta palkintona on usein hyvän kierre – ja sitä me yhteiskunnassa tarvitsemme kaikista eniten.