Äidin perintö: ”Vaikka itsellä olisi tiukkaa, muita pitää auttaa”

On keskiviikko aamupäivä ja avaan hieman vastustelevan oven Vilhonvuorenkadulla Sörnäisissä. Astun sisään viihtyisään kahvilamaiseen tilaan. Tiskillä on tarjolla aamupalaa ja kahvia. Leipien lisäksi kulhossa on lämmintä lihaperunavuokaa. Pöytien äärellä aterioi kymmenkunta ihmistä.

Toisella puolella aulatilaa vihreään liiviin pukeutunut hymyilevä Eijaksi esittäytyvä naishenkilö viittilöi luokseen. Pöydällä on jaossa hävikkielintarvikkeita kävijöille. Hänellä on kädessään ruutuvihko, johon hän merkitsee ruokahakijoiden määrän.

Oma paikka löytyi

”Olen ollut vapaaehtoisena Vihreässä Keitaassa puolitoista vuotta. Miehenikin sanoi, että kyllä sinä olet nyt löytänyt oman paikkasi. Täällä saan tehdä töitä sen tyyppisten ihmisten kanssa, joihin olen tottunut,” Eija kertoo.

Sörnäisen kulmat olivat Eijalle entuudestaan tuttuja. Ennen kohtaamispaikkatyötä hän jakoi omatoimisesti ylijäämäleipiä Kurvin kulmilla kulmassa maanantaiaamuisin, neljän vuoden ajan.

”Niiltä ajoilta on paljon tuttuja. He ovat kohteliaita. Suurin osa. Huolehtivat, että täytyy riittää muillekin. Nyt tapaan heitä täällä kohtaamispaikassa,” Eija sanoo ja kehuu Vihreän Keitaan keskeistä sijaintia.

Äiti jätti perinnön: muita pitää auttaa

Eija on viisilapsisen vähävaraisen yrittäjäperheen esikoinen. Lapsuuden ja nuoruuden perhe asui Kuopiossa. Kodin kaksiossa asui seitsemän henkeä.

Perheen vanhimpana lapsena Eijalla oli paljon vastuuta. Kaiken vapaa-ajan Eija teki töitä äidin kukkakioskilla ja kulki äidin mukana soppakeikoilla.

”Äiti keitti usein talvella illalla ison kattilan soppaa ja kahvia termariin. Otettiin meidän omat ruokalautasemme mukaan ja vietiin ruokaa satamassa veneiden alla nukkuville puliukoille.”

Kesken unien keskiyöllä lähteminen oli rankkaa lukioikäiselle. Eijan äiti sanoi, että yöllä pitää mennä, kun pultsarit ovat rannassa öisin. Retkelle lähdettiin joskus 20 asteen pakkasella.

Eijaa on lapsesta asti opetettu, että muita pitää auttaa: ”Vaikka itsellä olisi tiukkaa, muita pitää silti auttaa. Aina jollakin on vielä tiukempaa. Se on äidin perintö.”

Auttamistyö elämäntapana

Nuoruusvuosien kokemus auttamisesta on seurannut Eijan mukana läpi aikuiselämän. Vapaaehtoistyö ja erilaiset lähimmäisen auttamistyöt ovat muotoutuneet osaksi elämää.

”Tämä on minun elämäntapani. Tavallista työtä en ole tehnyt pitkiä aikoja. Tein jonkin verran keikkatöitä 70-vuotiaaksi asti. Sitten lopetin. Tykkään tehdä erilaisia juttuja.”

Kaksi maailmaa kohtaavat

Eijalla on itsellä asiat nyt hyvin. Hänestä huokuu elämän tasapaino. Ja sitä hän osaa arvostaa.

Oman kodin parveke toimii välivarastona, pienimuotoisena kierrätyskeskuksena.

”Haalin Vihreälle Keitaalle vaatteita ja tarvikkeita. Tutuilta saan vaatteita, joita tuon tänne. Alakerran apteekki on lahjoittanut vitamiinipurkkeja, joissa päiväys lähestyy.”

Aina, kun Eija tapaa uuden ihmisen, hän kysyy löytyisikö tältä lahjoitettavaa, Oman taloyhtiön roskakatos on yksi Eijan aarreaitoista. Siellä on usein jätettynä uusia vaatteita hintalappujen kanssa.

”Juuri aamulla joku oli jättänyt roskakatokseen uuden neulepuseron muovikassiin. Toin sen tänne ja annoin nuorelle kaverille, jolla ei ollut pitkähihaista puseroa.”

Nuorten tyttöjen tilanne huolettaa

Vuosien ajan Eija on viikonlopun jälkeen tottunut kuulemaan tutuilta kadun henkilöiltä raporttia, miten monta tuttua on viikonloppuna menehtynyt.

Yksi uusi asia hiljentää ja vakavoittaa puheliaan, katujen elämän tuntijan.

”Nuoret tytöt. Heitä on yhä enemmän täällä pyörimässä, 15–16-vuotiaita tyttöjä, jotka ryhtyvät aineiden käyttöön. He menevät niin nopeasti todella huonoon kuntoon. Hiljaiseksi vetää, kun tietää, miten heitä hyväksikäytetään.”

Rahan ja tuen tulisi ohjata vastuullisuuteen

Eijan kokemuksen mukaan vastikkeeton raha ja apu ei ole hyväksi. Se ei motivoi ihmistä vastuullisuuteen.

”Pitäisi olla jonkinlainen palkitsemisjärjestelmä. Edut ovat nämä. Ja sen eteen sinun pitää tehdä tämä ja tämä. Esimerkiksi käyt antamassa seulat ja sitten saat tämän ja tämän. Tekemällä asioita oman hyvinvoinnin eteen, niin siitä tulee palkinto.”

Eija puhuu vastuuttamisesta. Siitä, että ihminen ymmärtäisi tekojensa seuraukset. Ottaisi vastuuta toiminnastaan.

”Usein käy niin, että ihminen saa asunnon ja laittaa sitten hyrskyn myrskyn. Voisiko olla niin, että saat tämän asunnon ja vastaat, että pidät siitä huolta.”

Niin rankalta kuin kuulostaakin, niin Eijan kokemuksen mukaan vankilajakso on ollut monelle se, joka on saanut ihmisen ymmärtämään, että on vastuussa teoistaan.

Kohtaamispaikassa ihmisiä kuunnellaan

Eijalle vapaaehtoistyö tuo elämään iloa.  Tärkeää on, että hänen toiveitaan ja ajatuksiaan kuunnellaan. Auttaessa muita Eija tuntee itsensä tarpeelliseksi.

”Täällä Vihreässä Keitaassa saan vapaasti tehdä erilaisia asioita ja tulla niinä päivinä, kun itselle sopii. Jouluksi Johanneksen kirkon vapaaehtoiset neulovat porukalla villasukkia kävijöille. Ideoita ja ehdotuksia minulla on välillä liikaakin,” Eija sanoo nauraen.

Eija ajattelee, että kävijöiden kuuntelu on vapaaehtoistyössä tärkeintä. Hän kertoo, miten hän auttoi yhtä kävijää työnhaussa ja toista hän kuunteli ja lohdutti pettymyksen hetkellä.

”Olen paikalla, juttelen ja olen. Täytyy herkällä korvalla kuunnella tulijoita. Vapaaehtoisen tärkein työväline on korvat.”

Kohtaamispaikkatyössä Eija osaa laittaa rajat. Elämänkokemus on opettanut, että toisten asioihin ei kannata mennä syvemmälle.  Tärkeintä on kiireetön läsnäolo.

”Meitä vapaaehtoisia tarvitaan täällä. Vihreässä Keitaassa on kaksi vakituista työntekijää ja yksi palkkatuettu. Ilman meitä vapaaehtoisia tämä homma ei pyörisi täällä.”